Triathlonisti joka ei kirjoita blogia, onko sellaista edes? Tämä ajatus, joka mielessäni pitkään pyöri, on suurin syy sille miksi aloitin blogin kirjoittamisen vasta vuosi sen jälkeen kun aloin tavoitteellisesti treenaamaan ensimmäistä triathloniani varten. Ajattelin ettei ihmisiä kerta kaikkiaan voi kiinnostaa, mitä tällainen tusinatriathlonisti puuhastelee, kun maailma on niin täynnä oikeitakin tekijöitä. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin en ollut sitä ajatusta vielä onnistunut oikein ravistelemaan pois mielestäni, kunnes mieleen tuli vanha klassikkovitsi: "mistä tietää että pöytäseurueeseen kuuluu triathlonisti? Ei hätää, hän kyllä kertoo siitä itse ennemmin tai myöhemmin". Eli kirjoitan varmasti blogia osittain tyydyttääkseni tarvettani kertoa tarinaani, osittain siksi että tykkään kirjoittaa. On tietysti bonusta, jos joku muukin eksyy matkan varrella tätä lukemaan ja kenties hyötyy siitä jollain tavalla tai kokee lukevansa jotain mieluisaa. Joten mitä sitä asiaa vatvomaan, katsotaan mitä tästä tulee.
Kalenteri näyttää elokuuta 2017. Meikäläinen herää yhtenä aamuna, ja toteaa että on päässyt kunto vähän rapistumaan. Puntari näyttää 89,0 kiloa, mikä on 182 cm pitkälle 36-vuotiaalle miehelle aika ruhtinaallisesti. Siihen päivään asti olin aina löytänyt tekosyyn sille, miksi kiloja oli kertynyt muutama ylimääräinen viime aikoina. Ensimmäinen tekosyy oli toisen lapsen syntymä (1,5 vuotta aikaisemmin), joka edelleenkin vaikeutti kunnolliseen yöuneen pääsemistä. Toinen tekosyy oli nuuskaamisen lopettaminen; olinhan minä ollut melkein vuoden nikotiinittomana n. 19 vuoden orjallisuuden jälkeen. Eli karkkia ja liiallista iltapalaa sai mukamas syödä, koska vanha riippuvuus ja itsensä palkitseminen. Löytyi niitä tekosyitä muitakin, jos oikein kaiveli. Kolmet polvien ACL-rekonstruktiot ja kierukkarepeämät jne.
Mutta ne oli just näitä - tekosyitä. Nyt seistessäni siinä vaa'alla ajattelin että hitsi mikä possu, nyt niskasta kiinni. Kuntoni riitti juuri ja juuri juoksemaan 5 kilometriä 6:00 min/km vauhtia, enkä pystynyt muistamaan milloin olisin viimeksi juossut 10 km. Vaikken minä koskaan mikään atleetti ollut ollutkaan, niin edellisestä numerolappukisasta oli ehtinyt kulua jo 7 vuotta - vuosina 2006-2010 olin nimittäin vuosittain ottanut osaa Helsinki City Run -tapahtumaan. Vaikken koskaan kärkipaikoista ollut kisannutkaan niin olin juossut alle kahden tunnin muutaman kerran. Ja siitä se lähti, siinä paikassa ja siinä hetkessä, tämä triathlon-elämäntapa. Tein päätöksen että parannusta on tultava tähän vallitsevaan tilaan. Kuin sattumalta lankoni Jonas Blom, joka on kotipaikkakuntani parhaimpia triathlonisteja, linkkasi minulle ilmoituksen Tori.fi:ltä, jossa myytiin kohtuuhintaista Merida Scultura -maantiepyörää. Lähdin menopeliä katselemaan ja pian Avensiksen takakontissa lepäili kunnollisin pyörä, minkä olin ikinä omistanut.
Olkoon että eturattaat, ketju, tankoteipit ja renkaat piti uusia, ja takakiekon laakerikin kuulosti potkurikoneelta, tällä pyörällä pääsisi lujempaa kuin vanhalla Crescent-hybridilla. Joten avasin Heiaheia-tilin ja otin vanhan Polar M400:n pöytälaatikosta, ja aloin pyöräilemään. Alkuun kilometrejä kerääntyi n. 30-35 per lenkki, läpi koko elokuun ja syyskuun, ja lokakuussa jaksoin jo painaa jokusen yli 50 km lenkin. Marraskuussa kilsoja ei kertynyt enää paljon, mutta skarppaus ruokavaliossa yhdistettynä uuteen harrastukseen olivat alkaneet tuottaa tulosta - vaaka näytti "enää" 86,5 kiloa ja uinti tuli mukaan kuvioon. Pääsin nimittäin mukaan BS-PU:n n. 2 kuukautta kestävälle vapaa-uintikurssille, ja opettelin uimaan kunnolla.
Olin siihen päivään saakka osannut kyllä uida vapaa-uintia lyhyitä matkoja, mutta olin aina yrittänyt uida kovempaa kuin mihin tekniikka riitti, joka johti väsymykseen jo 50-100 m jälkeen. Toinen syy kurssi-ilmoittautumiselle oli, että halusin oppia hengittämään molemmilta puolilta. Ja hyvin lähti uusi harrastus sujumaan, pienestä vaatekomerohaasteesta huolimatta (kuva alla) huomasin melko nopeasti olevani ihan kelpo uimari, kun maltoin liukua riittävästi ja muistin vartalonkierron. Kävin hallilla kaksi kertaa viikossa, kerran tekniikkaharjoituksissa ja kerran uimassa pitkää pk:ta. Potkut, jotka olivat aiemmin lähinnä hidastaneet menoani alkoivat nyt edistää vauhtia. Ja aika nopeasti marraskuun 2017 - tammikuun 2018 välillä vakiinnutin vapaa-uintinopeuttani n. 1:48/100m tasolle, mistä se on enää hitusen parantunut tähän päivään saakka.
Olin ylpeä itsestäni, alkoihan kroppakin kevään mittaan näyttämään siltä, että töitä on tehty (n. 6 tuntia viikottaista juoksu-uinti-spinning treeniä läpi talven). Ulkona pyöräily oli jäänyt itsenäisyyspäivän paikkeilla johtuen talven tulosta, ja koska traineri ei vielä kuulunut vakiovarusteisiini niin viikoittainen spinning oli ottanut pyöräilyn paikan. Parasta kuitenkin oli että nyt kun paino oli jo lähempänä 80 kiloa kuin 90, niin juoksu alkoi sujumaan ilman polvikipuja. Ja siitä se sitten lähti oikein kunnolla tämä uusi elämäntapa. Talven kuukaudet vedin jo kaikkia lajeja; vaikka painopistettä oli tri-kisaan suhteutettuna liikaa uinnissa ja liian vähän pyöräilyssä, niin kehityin koko ajan koska lähtökuntoni oli niin heikko. Takaraivossani oli koko tämän ajan muhinut ajatuksia siitä, mihin kisaan ilmoittautua, ja tammikuun 12. päivä oli sitten aika painaa liipaisinta: ilmoittauduin Kiskon perusmatkalle 30.6.2018, ja asetin tavoitteeksi päästä läpi alle 3 tunnin suorituksella.
Mutta lisää kevään harjoituskuvioista ja Kiskon kisasta seuraavassa blogikirjoituksessani.
Kalenteri näyttää elokuuta 2017. Meikäläinen herää yhtenä aamuna, ja toteaa että on päässyt kunto vähän rapistumaan. Puntari näyttää 89,0 kiloa, mikä on 182 cm pitkälle 36-vuotiaalle miehelle aika ruhtinaallisesti. Siihen päivään asti olin aina löytänyt tekosyyn sille, miksi kiloja oli kertynyt muutama ylimääräinen viime aikoina. Ensimmäinen tekosyy oli toisen lapsen syntymä (1,5 vuotta aikaisemmin), joka edelleenkin vaikeutti kunnolliseen yöuneen pääsemistä. Toinen tekosyy oli nuuskaamisen lopettaminen; olinhan minä ollut melkein vuoden nikotiinittomana n. 19 vuoden orjallisuuden jälkeen. Eli karkkia ja liiallista iltapalaa sai mukamas syödä, koska vanha riippuvuus ja itsensä palkitseminen. Löytyi niitä tekosyitä muitakin, jos oikein kaiveli. Kolmet polvien ACL-rekonstruktiot ja kierukkarepeämät jne.
Mutta ne oli just näitä - tekosyitä. Nyt seistessäni siinä vaa'alla ajattelin että hitsi mikä possu, nyt niskasta kiinni. Kuntoni riitti juuri ja juuri juoksemaan 5 kilometriä 6:00 min/km vauhtia, enkä pystynyt muistamaan milloin olisin viimeksi juossut 10 km. Vaikken minä koskaan mikään atleetti ollut ollutkaan, niin edellisestä numerolappukisasta oli ehtinyt kulua jo 7 vuotta - vuosina 2006-2010 olin nimittäin vuosittain ottanut osaa Helsinki City Run -tapahtumaan. Vaikken koskaan kärkipaikoista ollut kisannutkaan niin olin juossut alle kahden tunnin muutaman kerran. Ja siitä se lähti, siinä paikassa ja siinä hetkessä, tämä triathlon-elämäntapa. Tein päätöksen että parannusta on tultava tähän vallitsevaan tilaan. Kuin sattumalta lankoni Jonas Blom, joka on kotipaikkakuntani parhaimpia triathlonisteja, linkkasi minulle ilmoituksen Tori.fi:ltä, jossa myytiin kohtuuhintaista Merida Scultura -maantiepyörää. Lähdin menopeliä katselemaan ja pian Avensiksen takakontissa lepäili kunnollisin pyörä, minkä olin ikinä omistanut.
Olin siihen päivään saakka osannut kyllä uida vapaa-uintia lyhyitä matkoja, mutta olin aina yrittänyt uida kovempaa kuin mihin tekniikka riitti, joka johti väsymykseen jo 50-100 m jälkeen. Toinen syy kurssi-ilmoittautumiselle oli, että halusin oppia hengittämään molemmilta puolilta. Ja hyvin lähti uusi harrastus sujumaan, pienestä vaatekomerohaasteesta huolimatta (kuva alla) huomasin melko nopeasti olevani ihan kelpo uimari, kun maltoin liukua riittävästi ja muistin vartalonkierron. Kävin hallilla kaksi kertaa viikossa, kerran tekniikkaharjoituksissa ja kerran uimassa pitkää pk:ta. Potkut, jotka olivat aiemmin lähinnä hidastaneet menoani alkoivat nyt edistää vauhtia. Ja aika nopeasti marraskuun 2017 - tammikuun 2018 välillä vakiinnutin vapaa-uintinopeuttani n. 1:48/100m tasolle, mistä se on enää hitusen parantunut tähän päivään saakka.
Olin ylpeä itsestäni, alkoihan kroppakin kevään mittaan näyttämään siltä, että töitä on tehty (n. 6 tuntia viikottaista juoksu-uinti-spinning treeniä läpi talven). Ulkona pyöräily oli jäänyt itsenäisyyspäivän paikkeilla johtuen talven tulosta, ja koska traineri ei vielä kuulunut vakiovarusteisiini niin viikoittainen spinning oli ottanut pyöräilyn paikan. Parasta kuitenkin oli että nyt kun paino oli jo lähempänä 80 kiloa kuin 90, niin juoksu alkoi sujumaan ilman polvikipuja. Ja siitä se sitten lähti oikein kunnolla tämä uusi elämäntapa. Talven kuukaudet vedin jo kaikkia lajeja; vaikka painopistettä oli tri-kisaan suhteutettuna liikaa uinnissa ja liian vähän pyöräilyssä, niin kehityin koko ajan koska lähtökuntoni oli niin heikko. Takaraivossani oli koko tämän ajan muhinut ajatuksia siitä, mihin kisaan ilmoittautua, ja tammikuun 12. päivä oli sitten aika painaa liipaisinta: ilmoittauduin Kiskon perusmatkalle 30.6.2018, ja asetin tavoitteeksi päästä läpi alle 3 tunnin suorituksella.
Mutta lisää kevään harjoituskuvioista ja Kiskon kisasta seuraavassa blogikirjoituksessani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti