Maratonajatuksen synty, Vantaan Maratoniin valmistautuminen ja ensimmäinen loukkaantuminen

En ole koskaan juossut maratonia. Niin kuin jo kerroin omassa blogiesittäytymisessäni, niin suoritettuja Helsinki City Runeja (puolimaratoneja) kertyi viisi kappaletta vuosina 2006-2010, mutta niiden ja kuntosaliharrastuksen ulkopuolella en ole koskaan ollut missään lajissa yhtä tavoitteellinen, kuin mitä olen nyt ikämiessarjalaisena triathlonin parissa. Molempien polvien ristisiteitä ja kierukoita olen toki ehtinyt rikkoa fudiksen parissa, mutta siinäkin pelasin kaukalopallon tavoin ihan puulaakisarjaa 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa.

Joten ajatus maratonin juoksemisesta tuntui kyllä kovin etäiseltä vielä vuonna 2017. Itse ajatus kypsyi vasta sen jälkeen, kun olin suorittanut ensimmäisen triathlonin perusmatkan ja puolimatkan, suurin piirtein tämän vuoden elokuun puolessa välissä. Jo silloin tiedostin että olisi vähän eri asia juosta 42,2 km flätti katumaraton lokakuussa ja 42,2 km maraton elokuussa sen jälkeen, kun on ensin uinut 1:10 h ja pyöräillyt melkein 6 tuntia. Mutta näin triathlon-kilpakauden jälkeen ajattelin, että voisin saada henkisen boostin Kööpenhaminan IM-treeneihin suorittamalla juoksun lajikohtaisen kuningasmatkan edes kerran ennen sitä suurta triathlontavoitetta. Syksynä kun on aikaa palautua vähän enemmän kuin mitä tulee olemaan tulevana keväänä, tai ainakin tuntuu siltä että palautumiseen käytetty viikko tänä syksynä ei ole yhtä kriittisesti pois pyöräilystä ja uinnista kuin sama viikko ensi keväänä. Tiedä sitten, ainakin tiedän maratonin jälkeen juuri mistä kohtaa kinkut hiertää ja mihin vaseliinia laitetaan niin sanotusti.

Kuva: Vantaan Maraton 2017

Maaliskuun puolesta välistä toukokuuhun olin juossut melko maltillisesti. Juoksin toki talvellakin, mutta ostin Garmin 735:n maaliskuun puolessa välissä, ja vasta siitä eteenpäin löytyy tarkempaa tilastoa juoksusta. Polar Flowssa olleet tiedot sitä edeltävältä ajalta eivät ole enää tallessa. Kesäkuussa nostin sitten kilsoja juoksunkin osalta. Tässä vähän tilastoja:

Maaliskuussa juoksukilometrejä kertyi n. 50, jakaantuen karkeasti yhteen n. 10 km pk-juoksuun ja yhteen n. 3-4 km vk-yhdistelmätreeniin viikossa.

Huhtikuussa juoksin vain 42 km. Pyöräilykausi oli korkattu huhtikuun ekana viikonloppuna, ja siitä syystä lyhyet yhdistelmätreenit olivat minulla tavallisempia kuin pitkät juoksut. Mahtui huhtikuulle kuitenkin yksi hidasvauhtinen 12 km juoksukin.

Toukokuussa juoksin 60 km, mikä oli itselle jo paljon. Keskipitkät 600m vedot ja pitkät 1000m vedot n. 4:20-4:30 min/km vauhdilla tulivat mukaan kuvioihin, ja pisin yksittäinen juoksu oli 17 km mittainen maastojuoksu.

Kesäkuu oli sitten juoksun osalta parhaimpia kuukausia itselläni koskaan. Kilsoja kertyi 100, jakaantuen yhdeksään lajisuoritukseen ja Kiskon kisoihin. Kesäkuussa juoksin myös kahdet treenimuotoiset puolimaratonit, ensimmäistä kertaa sitten 2010. Eka suoritus söi aikaa tasan 2 tuntia, toinen 1:57. Näiden lisäksi juoksin kaksi intervalliharjoitusta (6x1000m ja 6x600m) vk kakkosella, kolme yhdistelmätreeniä lyhyinä vk ykkösellä ja kaksi n. 8 km mittaista juoksua joista toinen oli passiivista palautumista ja toinen kova progressiivinen.

Heinäkuussa juoksin 98 kilsaa, silloinkin joukkoon mahtui kaksi treenimuotoista puolimaratonia (1:55 ja 1:53) mutta yhdistelmätreenit tuli jätettyä paljon vähemmälle - juoksin niiden sijaan kovempia 8-11 km juoksuja yhteensä 5 kappaletta.

Elokuussa juoksin 93 kilsaa, mutta nostin juoksuvolyymejä hieman elokuun loppua kohden ja polarisoin treenejä selkeämmin, riskeeraamatta kuitenkaan Ahvenanmaan perusmatkan kisoja 1.9.2018. Eli juoksin joko lyhyitä kovia (2-6 km) tai pitkiä todella hitaita (elämäni ensimmäinen 25 km juoksu osui elokuulle). Turussa juoksin puolimatkan päätteeksi puolimaratonin aikaan 1:46, mikä oli PB.

Syyskuussa juoksin kokeneelle vaatimattomat mutta minulle uskomattomat 110 km. Kuukausi alkoi perusmatkan kisoilla Ahvenanmaalla, jossa juoksin perusmatkan päätteeksi kympin aikaan 46 minuuttia ja risat, sekin oma kympin PB. Vajaa viikko kisojen jälkeen juoksin elämäni siihen mennessä pisimmän lenkin, mittaa sille kertyi 27,5 km. Sen juoksun jaksotin niin, että vedin ekat 10 km 5:50-5:55 min/km tasavauhdilla ja sen jälkeen vedin viiden kilsan välein puolen kilsan vedon, joka oli tasavauhtiani selkeästi nopeampi, n. 4:50 min/km luokkaa. Vetoja kertyi siten yhteensä 4 kpl, 10-10,5 km kohdalla, 14,5-15 km kohdalla, 19,5-20 km kohdalla ja 24,5-25 km kohdalla. Syyskuun 10. pv vedin myös yhden selkeästi nopeamman vedon: juoksinhan minä ensimmäistä kertaa sitten armeijan (v. 2000-2001) Cooperin-testin. En siksi, että olisi treenien puolesta pitänyt tai ollut järkevääkään, vaan siksi että halusin nähdä rikonko silloisen tulokseni.

Lopputulema: no todellakin rikoin! Armeijassa olin juossut juuri ja juuri 2700 metriä jos muisti palvelee minua. Nyt vedin harmaana tiistaiaamuna lasten viennin jälkeen ja ennen omaa työpäivää käyteyillä Kinvaroilla huvikseni 3000 metriä tasan. Olkoon että kello näytti että mentiin 2 sekuntia päälle 12 minuutin, jätän sen osuuden pois kun kerron tästä kaikille tutuilleni.

Kuva: Pontus Sjöström

Garmin muuten laskee tuon VO2 arvionsa saman kaavan mukaan, kuin Cooper (1968) tai sitten Garmin on vain erittäin tarkka arvioissaan. Garminin mukaan maksimaalinen hapenottokykyni on pyörinyt 54-56 ml/kg/min paikkeilla tämän kesän, ja tämän Cooper-tuloksen mukaan nykyinen VO2-maxini olisi 55,45. Tämä oli kieltämättä piristävä uutinen, sillä Haywoodin (2006) normatiivisen datan mukaan ikäiseni mies on tiptop-kunnossa ylitettyään 53 ml/kg/min hapenottokykyn.

Muuten keskityin syyskuun ajan vain pitämään juoksujalat herkkinä lyhyillä juoksuilla kunnes pystyin juoksemaan viimeisen pitkän juoksuni ennen maratonia. Syyskuun lopussa, 2 viikkoa ja 4 päivää ennen maratonia juoksin viimeisen pitkän lenkkini, 30 km samalla kaavalla kuin 2 1/2 viikkoa aiemmin juoksemani 27,5 km lenkki. Eli ekat 10 km tasavauhtisena, sitten puolen kilsan vetoja joka viides km. Keskivauhtina 5:45 min/km, sykekeskari 141 (kaksi alle kynnykseni). Jalat tuntuivat yllättävän hyviltä koko loppupäivän tämän lenkin jälkeen.

Juoksu- ja treenihistoriaani peilaten olin takaraivossani asettanut itselleni 4 tunnin alituksen mahdollisena, muttei välttämättömänä Vantaalle. Olin treeneissä vetänyt pitkät lenkkini sellaista vauhtia, joka kääntyisi n. 4:02-4:05 vauhdiksi täydellä matkalla, mutta epäselvää oli paljonko hyötyisin siitä että juoksisin maratonissa muiden ihmisten seassa enkä yksin, työpäivän päätteeksi, jossain Porvoon landella. Jos pääsisin alle 4 tunnin niin olisin iloinen. Mutten olisi pettynyt myöskään 4h 15min aikaan jos saisin ylittää maaliviivan kaikki paikat kunnossa. Tärkein tavoite on kuitenkin elokuussa 2019, kymmenen kuukauden päässä ja Vantaa on vain välitavoite, eli en tulisi puristamaan itsestäni kaikkea irti riskeeraten loukkaantumista. Mieli oli korkealla ja tuntui siltä että pystyn kaikkeen mitä yritän.

Kuva: Pontus Sjöström

Ja siihen se maratonvalmistelu jäikin, koska hieman ironisesti minun ei tarvinnut edes juosta maratonia loukkaantuakseni, vaan pelkkä maratontreeni riitti siihen. Tulin aika korkealta alas maan pinnalle. Suureksi yllätyksekseni polvikivut tulivatkin viiveellä, eli 3-4 päivää viimeisen pitkän, 30 km lenkin jälkeen. Oikean polven sisäsyrjä kipeytyi, josta kokeneemmat polvivempat tietävät että polven sisäsyrjässä esiintyvä kipu eturistisidetoipilaan kohdalla tarkoittaa sitä, että siirteen toisessa kiinnityspäässä on tulehdus menossa, pahimmillan revähdys. Se mikä piti mielen koossa kivuista huolimatta oli tosiasia, että polvikipu oli hiipimällä hiipinyt paikalle - se ei ollut tullut kertaheitosta juostessa. Kipu esiintyi käytännössä koko lokakuun ajan pieninä viiltoina sisäsyrjässä, jotka ajan myötä siityivät ulkosyrjään jonka jälkeen polvi jäykistyi polvitaipeesta.

Joten lokakuu meni kokonaisuudessaan yrittäen välttää juoksemista, vaikka mieli teki. Kroppa oli paremmassa iskussa kuin koskaan ja välillä piti tyhmästi käydä testaamassa juoksuaskelin, että vieläkö sattuu. Sattuihan se. Vantaalle ei ollut asiaa, mutta sen olin unohtanut jo aika nopeasti kun mieli alkoi pohtia että tuleekohan tämä tila olemaan niin pitkäaikainen, että ensi kausi on vaarassa.

Kolme neljä lenkkiä uskalsin lokakuussa vetää, oikein hiljaisina, noin viikon välein mutta loukkaantumista nyt vain pitkittää tällaisella tyhmällä käytöksellä, tietäähän sen fiksu pää vaikkei tyhmä tottele. Valitettavasti polvi ei ole vielä kirjoitushetkelläkään täysin entisellään. Kipuja ei ole enää sisäsyrjässä arkisissa tilanteissa, mutta polveen tuntuu vielä kertyvän nestettä melko matalalla kynnyksellä jos menee esimerkiksi pitkälle kävelylle tai lyhyelle juoksulle. Joten uitua tulee tällä hetkellä niin paljon, että kaakelit alkavat näyttämään tylsiltä ja kuntosalissakin tulee oltua voimatreeneissä normaalia useammin. Nyt pitää vain toivoa ettei kyseessä tosiaankaan ole mikään toimenpidettä vaativa vika, vaan pelkkä "juoksijan polvi" tms. johtuen treenihistoriaan suhdennettuna liian nopeasti nostetusta juoksuvolyymista. Kenkiäkään ei voi syyttää, koska olen juossut kaikki pitkät lenkit alle 200 km kulutetuilla Saucony Zealoteilla. Sanoisin että marraskuun jälkeen sen kyllä tietää, onko kuseessa tämän kanssa vai ei. Nyt pitäisi vain pitää jäitä hatussa ja sauvakävellä mieluummin kuin juoksee, kunnes tämä tästä toivottavasti paranee. Ja jos ei parane niin otsaan kasvaa kyllä kohtapuolin melko pitkä koo...

Käringsund Triathlon ja perusmatkan Masters-SM

Olin triathlonhuumassa mennyt jo huhtikuussa ilmoittautumaan perusmatkan ikäluokkasarjan SM-kisoihin, jotka pidettäisiin Ahvenanmaalla 1.9.2018. Tiesin että kärkikahinoihin ei olisi itsellä asiaa ensimmäisenä triathlon-kesänä, mutta oma tavoite oli asetettu ja se piti saada rikottua: piti mennä kovempaa kuin kesäkuun Kiskon kisoissa!

Vaikka itse kisa-startti olisi vasta lauantai-iltapäivänä, niin startattiin kotoa jo torstai-iltana ajaaksemme ensin Karjaalle appivanhempien luoksi varikkopysähdykselle, ennen matkan jatkamista Turkuun ja Viking Amorellalle, joka lähtisi satamasta aikaisin perjantai-aamuna. Kotiin tulisimme sunnuntai-iltana.

Kuva: Pontus Sjöström

Ennen saapumista kisamestoille edessämme oli vielä 5 1/2 tunnin laivamatka, jonka jälkeen kisakylään Eckerön Käringsund Resortiin ajaminen kestäisi vielä toiset puoli tuntia. Edestakaisin tämä tarkoitti meille n. 450 km autolla, ja n. 17 matkatuntia yhteensä.

Mutta paikan päälle saavuttuamme ei kestänyt kauan ymmärtää miksi tämä paikka soveltuu niin hyvin triathlon-kisoihin. Olin ollut Ahvenanmaalla viimeksi 5 vuotta sitten, enkä silloin katsonut maanteitä samoilla silmin kuin nyt. Ensimmäisiä asioita mitkä nyt huomasin oli asfaltin kunto - sametin sileää tietä niin pitkälle kuin silmä jaksaa katsoa, vieressä piennar joka on 80-100 cm leveä. Ja tämä maantiepätkillä joiden rajoitus oli 70 tai 90 km/h. Minä voisin pyöräillä yötä päivää täällä, itse asiassa jos asuisin täällä en varmaan saisi tehtyä muuta pyöräilyn lisäksi. Tai näin ainakin ajattelin kunnes pulahdin veteen, koska sekin oli kristallinkirkasta ja puhdasta ja siinä olisi voinut loppuviikonlopun käyttää uidessa. Itse kisakylä oli tarpeeksi kompakti tämän luokan tapahtumaan, olkoon että perusmatkan kisassa kaikki tehtiin kaavan "2 kierrosta" mukaan. Erityisesti tämä kisakylän tiiviys oli mieleeni, koska pääsi seuraamaan muita kisoja kuten puolimatkaa, 9/11-vuotiaiden kisoja ja perusmatkan eliittiä todella läheltä. Pääsi myös tutustumaan uusiin ihmisiin helposti, kun suurin osa kanssakilpailijoista asuivat samassa mökkikylässä, jossa oli viitisenkymmentä loistokuntoisia neljän tai kuuden hengen mökkiä.

Nappulakisat

Tälläkin kertaa, kuten Turussa, oli vuorossa minilomailua perheelle samalla kun kisattiin. Lomailun lisäksi vanhimman lapseni, Leon (5), piti osallistua nappulakisaan, jossa uitaisiin / kahlattaisiin 20 metriä, pyöräiltäisiin 300 metriä  ja juostaisiin 300 metriä. Starttiviivoilla kisaan tuli kuitenkin mukaan myös nuorin lapseni, Livia (2), kisajärjestäjän niin salliessa. Olen tästä erittäin iloinen, ja muistin kyllä kiittää järjestäjää tästä useamman kerran. Olisi tuntunut hassulta jättää Livia rannalle, kun Puky-potkupyöräkin oli sattumalta mukana.

Joten starttiviivalle asettui 8 lasta yhteensä. Lähtölaukauksen soidessa kävi nopeasti ilmi, että olin ohjeistanut Leoa vähän liian hyvin. Oltiin siis ennen kisaa harjoiteltu uintia 25 metrin pätkissä, ja nytkin Leo ui isän ohjeiden mukaisesti kääntöpoijun ympäri. Hänen (myöhemmäksi) harmikseen hän oli ainoa poijun kiertäjä, joten hän jäi pienelle takamatkalle heti alkuun. Mutta asiaan suhtauduttiin sen arvoisella painolla siinä hetkessä - naurettiin että uitiin huviksemme ylimääräistä ja juostiin T-ykköseen. Siinä faija sääti kiristysnauhojen kanssa yhtä paljon kuin omissa kisoissaan, eli niin kauan että joku live-feediäkin seurannut jo ehtikin foorumilla toteamaan että kisaajaa haukotti tilanteessa ennen pyöräilemään pääsyä. Noin muuten olin päättänyt itsekseni etten vauhdita lapsiani yhtään enkä metriäkään juokse vieressä, niin vakavaa tämä ei saa tässä vaiheessa olla, eikä välttämättä myöhemminkään - ja ilokseni muutkin vanhemmat suhtautuivat nappulakisaan samalla iloisella mentaliteetilla.

Kuva: Pontus Sjöström

Samaan aikaan Livia eteni matkalla käsi kädessä äitinsä kanssa, kahlattuaan ensin poijun lähelle :-) Pyöräilyn jälkeen piti juoksuosuudella kiertää maskotti-orava, ja siinä kohtaa kisakuvaaja Niclas Nordlund Åland Eventsiltä ehti ikuistaa tämän mahtavan kuvan. Vaimo oli kuullut maskotin hihittävän melko avoimesti tilanteessa, jossa kisaaja ei suostunut jatkaa matkaansa halaamatta ensin ystäväänsä:

Kuva: Niclas Nordlund, Åland Events

Kuva: Niclas Nordlund, Åland Events

Maalissa lapset saivat sitten pullat ja mehut, mitalien lisäksi, ja ilmeistä näki kyllä että nyt oli tullut pidettyä hauskaa. On se vanhempana kyllä paljon mukavampi valmistautua kisaan, jos voi hyvällä omatunnolla todeta että myös muu perhe viihtyy matkalla. Paljon myöhemmin, jo kotimatkalla, Leo kysyikin meiltä vanhemmilta josko ensi kesänä voitaisiin kisailla taas - mielellään jossain kaukana kotoa taas.

Omat kisat

Turun kisasta oli ehtinyt kulua päivää vaille 3 viikkoa, ja kisavalmistelu Ahvenanmaalle olisi voinut sujua paremmin. Olin välittömästi Challenge Turun jälkeen sairastellut flunssaa 5-6 päivää, ja muutenkin nukkunut yöt huonosti lasten tuotua ekat pöpöt kotiin päiväkodista/eskarista itselleenkin. Tämä oli ollut ensimmäinen sairastuminen itselläni puoleen vuoteen, joten tajusin tyhjentäneeni takin melko täydellisesti edeltävänä puolimatkana.

 

Kuva: Niclas Nordlund, Åland Events

Uintiin asettui miehet ensin, naisten lähtö olisi 5 minuuttia myöhemmin. Tavoite oli siis alittaa 2:35:00, mikä oli ollut Kisko tulos. Uinnissa asetuin itsevarmasti ensimmäiseen riviin, mutta noviisina keskelle riviä. Tämä kostautui ensimmäisellä merkkipoijulla, jossa mentiin arvioilta n. 20 metriä leveästä aukeamasta poijun ja kallion välistä. Minulla oli äijiä kaikkialla ympärilläni, päälläni enkä ihmettelisi jos olisi ollut pari allani myös. Meinasi iskeä paniikki. Oltiin uitu 150 metriä ja osumaa tuli todella paljon. Otin pari rintavetoa ja selvittelin mahdollisuuksiani parantaa linjaani. Ei onnistu, ei ainakaan heti. 3-4 äijää tappituntumalla oikealla puolellani. Uin toiset 50 metriä ja sitten aukesi pikku reikä oikealla puolella (poijut piti jättää vasemmalle kädelle). Uin tietoisesti linjalta poispäin saadakseni hengittää. Vähän rumasti kylläkin mutta jotain piti keksiä. Tuli muutama ylimääräinen metri, mutta paniikki laantui. Takapoijulla selvisi, että olisi pitänyt uida lähempänä poijua. Nyt olin jättänyt 10 metriä tilaa itseni ja taaimmaisen kääntöpoijun väliin, ja seuraava este ilmestyi: karikot, jotka rannalta katsoen näyttivät jäävän mukavasti linjan taakse olivatkin nyt suoraan uintilinjallani. Naarmutin oikean käden sormet kallion päällä kasvaneisiin kotiloihin. Sähelsin ja yritin selvitä tilanteesta. Noin 500 m uinnin jälkeen löysin oman rytmin ja linjan, ja loppu-uinti olikin mukavaa ja ennen kaikkea vauhdikkaampaa menoa. Tokan kierroksen lopussa ensimmäinen kiertopoiju ui meitä vastaan, johtuen varmasti liian kevyestä ankkuroinnista ja eukkosalmen kovasta virtauksesta, joten voin kuvitella että jotkut peräpään pitäjistä pärjäsivät vähän lyhyemmällä uinnilla. Olin vedestä 14. yhteensä, oman M35-39 -luokkani ensimmäisenä, virallinen aika oli 25:58 ja Garmin näytti 1498 metrin suoritusta. Sitten pyöräilyyn, meikäläisen suurimpaan kehityskohtaan.

T1 oli 1:52 mittainen, kun en ole vieläkään suostunut pyöräilemään ilman sukkia ja kiinnittämään kenkiä vasta pyörän selässä. Mutta itse pyöräily lähti rullaamaan hyvin. Lähdettiin kevyessä myötätuulessa Käringsundsvägenia etelään kevyeen ylämäkeen liikenneympyrään saakka, jossa käännyttiin ykköstielle puolen kilsan ajaksi ennen kääntymistä taas kohti etelää Torpvägen-nimiselle tielle jota ajettaisiin kääntöpisteelle saakka. Tie oli tosiaan todella laadukasta aina lyhyttä pätkää lukuunottamatta Torpvägenin puolessa välissä. Ensimmäisellä kierroksella jouduin hieman pohtimaan, miten etenisin kun olisi sääntöjenvastaista ylittää keskiviiva, mutta samalla lähestyin hitaasti mutta varmasti n. 25-30 km/h vauhtia ajanutta puimuria. Tilanne onneksi raukesi sillä, että kisareitti ehti kääntyä toistamiseen juuri 50 metriä ennen kuin olisin saavuttanut puimurin. 

Kääntöpisteellä Garmin näytti 33,3 km/h keskaria, mikä oli yli tavoitteeni, joten hymyssä oli pitelemistä. Takaisin Resortia päin, ja toiselle kääntöpaikalle 20 km kohdalla missä keskari oli noussut pari pykälää 33,5 km/h luokkaan. Tämän vauhdin onnistuin sitten pitämään loppuun asti, ja vaikka olinkin jatkanut oman ikäluokkani nopeimman uinnin oman ikäluokkani hitaimmalla pyöräilyllä, niin 1:10:29 oli omaan tavoitteeseeni nähden supertulos. Matkalla vedin yhden SIS-geelin ja 10 Powerbarin powershottia, juomaa ei viileähkönä päivänä mennyt kuin 0,4 litraa. Kokonaisaikaani en tässä kohtaa vielä selvitellyt, ajattelin tehdä sen parin juoksukilsan jälkeen.

Kuva: Pontus Sjöström

T2:n alkoi kuin alkoikin, vähän haparoiden. Jouduin etsimään omaa paikkaa tangossa turhan pitkään, ja vaikka seisoin sen kohdalla en vain nähnyt juoksukamojani hetkeen. Mutta kun ne löytyivät, niin selvisi että olin heittänyt Blueseventyn roikkumaan suoraan juoksukenkieni yläpuolelle, joten voit kuvitella että kengät olivat hiukan kosteita. Noviisimoka numero kaksi tänään. Tai no, kolme jos lasketaan kompurointiani kiivetessäni pyörän selkään. Onneksi ei juostaisi kuin kymppi joten rakkoja tuskin ehtisi syntymään kosteista kengistä huolimatta. T2 aikaan 0:52, ja omaa juoksua tekemään.

Juoksu lähti sujumaan heti. Olin suunnitellut pitäväni n. 4:50 min/km vauhtia ja tähtäsin n. 48 minuutin suoritukseen, mutta jalat tuntuivat tänään paremmilta kuin suunniteltua. Joten juoksin vähän kovempaa: eka km 4:34 tahtia, toka 4:43. Otin ensimmäisen ja ainoan geelini juoksu-osuudella kymmenen minuutin kohdalla ja katselin kokonaisaikaani ensimmäisen kerran: hitto mennään alle 2:30 tänään, jess! 2,5 km kohdalla näin minun kisanumeroani seuraavan numeron, #167, tulevan vastaan kääntöpisteen läheisyydessä. Laskin nopeasti päässäni että hän on minua n. 2 min 20 sek edellä. 5 km kääntöpisteellä sama juttu, mutta hän olikin enää n. 1:50 min minun edessäni. Muutama kannustaja huuteli tsemppejä puolessa välissä juoksua, ja vauhti pysyi hyvänä: kuudes km 4:51 tempoa, seitsemäs 4:48 tempoa. Ja 7,5 km kääntöpisteellä olin #167 perässä arviolta enää 45 sekuntia. Päätin että syön hänet tänään, kaveri on aivan varmasti samassa sarjassa kuin minä ja voin varmistaa etten jää sarjassani vikaksi poimimalla hänet.

 

Harmikseni hän löysi kuin löysikin vielä voimia viimeisellä kilsalla, ja minulle valkeni että tästä tulisi haastavaa. Päätin hyökätä jo 150 metriä ennen maalia, koska muuten matka loppuisi minulta kesken. Spurttasin täysillä, mutta hänet ohitettuani 100 m ennen maalia #167 huomasi ajoissa mitä oli tapahtumassa ja hänkin lähti spurttiin. Itsellä nousi syke tappiin lukemiin 180 parikymmentä metriä ennen maalia, vauhti pikkasen sakkasi ja kaveri ylitti maalilinjan samalla loppuajalla kuin minäkin: 2:25:33. Kanssakisaajan onnittelut ja "well-played" heitot. Jos luet tätä #167, niin pahoittelen salakavalaa yritystäni yllättää sinut, päättelin että se olisi ainoa mahdollisuuteni.

Kuva: Pontus Sjöström

2.25:33. Aika kuulosti minun korviini niin kovalta, että se piti sanoa pariin kertaan ääneen. Hitto että olin ylpeä. Kalpea mutta ylpeä, olin vetänyt juoksun aikaan 46:24 - kovempaa kuin koskaan ennen. Eli oma treeniohjelma tuottaa edelleen tulosta ja homma menee vieläkin oikeaan suuntaan. Olin myös ennen tätä päivää siinä uskossa, että maksimisykkeeni oli luokkaa 175-176, koska en ollut intervallijuoksuissa koskaan päässyt sitä korkeammalle. Leposyke on minulla luokkaa 36-37.

Kesän viimeinen triathlon-kisa oli taputeltu. Käringsund soveltui kyllä puitteidensa puolesta erittäin hyvin tämän lajin järjestäjäksi. Uinnista oli 50 m juoksu T1:lle, joka oli kokonaan asfaltoitu. Pyörän selkään sai hypätä välittömästi T1:stä tultaessa ja T2 oli nopea, suurimmalla osalla alle 1 minuutin kestoinen. Juoksu tapahtui yksityisteillä, asfaltoiduilla sellaisilla joissa oli muutama kuoppa, muttei merkittäviä nousuja taikka muuta ihmeellistä ja kanssakilpailijoihin sai hyvän kontaktin. Tämä olikin nopea yleisarvioni kisamiljööstä. Itse järjestelyt olivat tarpeeksi hyvät olematta kuitenkaan täydelliset. Mistään ei jäänyt paitsi, mutta pikkuseikoista kuten liikenteen ajoittaisesta hassusta ohjaamisesta, puimureiden yhtäkkisestä ilmestymisestä kisareitille ja kääntöpoijun karkaamisyrityksestä huolimatta pidin kisojen tunnelmasta.

Niin kuin seurakavereilleni jo kerroin, niin sijoituksellisesti ei ollut epäselvää, että olin ollut tasooni nähden vähän väärässä paikassa. Mutta elitistejä kiusatakseni aion silti 40 vuoden päästä kertoa lapsenlapsilleni pärjänneeni SM-kisoissa. Unohdan vain matkalla sellaiset pikkuseikat, kuin että kyse oli vain ikäluokkasarjasta, sarjassa jossa oli 7 ilmoittautunutta, josta 6 starttasi, ja 5. sijani oli oikeasti jaettu. Mutta tuloksellisesti olen kolmanteen kisaani tosi tyytyväinen, ja tiedän jo miten saan 1 1/2-2 minuuttia pois ensi kertaan. Vaihtoja pitää harjoitella, kuten kenkien asettelemista pyöräilyyn lähdettäessä, ja ajan vieläkin maantiekypärällä. Pyöräohjelmaa pitää edelleen kehittää, ja pyöräillä enemmän sekä rentoja hitaita lenkkejä että enemmän tempoja, ja erotella ne kaksi selkeämmin kuin tähän mennessä. Ei enää kolmenkympin tasapaksuja lenkkejä suurimmaksi osaksi, vaan selkeää erottelua pyörätreeniin huhti-toukokuun peruskuntokasvatuskauden jälkeen. Ja trainerin hankinta talveksi. Ja jos budjetti joskus antaa myöten ostaa tehomittari, niin lisätään vielä matalalla kadenssilla tapahtuvaa voimaharjoittelua. Tarkemmin pohtien ja kustannuksia ajatellen ehkä tehdäänkin tästä useamman vuoden projekti, koska Kööpenhaminan matkakin syö resursseja. Unohdinko mainita että olen nyt ilmoittautunut Kööpenhaminan 140.6 -matkalle, jonka kanuuna avaa 18 elokuuta 2019...

Ensimmäinen puolimatka, Challenge Turku 12.8.2018

Ajatus osanotosta Challenge Turun puolimatkalle syntyi melko myöhään, vasta heinäkuun ensimmäisellä viikolla. Olin vielä keväällä ollut sitä mieltä, että pari perusmatkan kisaa riittävät vallan mainiosti ensimmäisenä triathlonkesänä, ja että puolimatkan suorittaminen tulisi vastaan vasta kesällä 2019, viimeistelyharjoituksena ennen elokuun 2019 IM Copenhagenia. Olin siis suunnitellut suorittavani Lahden IM 70.3 -matkan ensimmäisenä puolimatkanani kesäkuussa 2019, seitsemän viikkoa ennen Kööpenhaminaa.

Mutta Kiskon perusmatkan mentyä niin hyvin muutin mieleni. Juttelin Jonaksen kanssa, joka oli myös sitä mieltä että ei 140.6 -valmisteluun tarvitse välttämättä puolimatkaa tehdä noin myöhäisessä vaiheessa, koska taper-viikkoon ja kisasta palautumiseen palaa kuitenkin useampi arvokas treenipäivä. Puolimatkan suorittaminen nyt, ja pariin perusmatkaan osallistuminen ennen isoa kisaa ensi vuonna voi olla aivan yhtä hyvä idea, ellei jopa parempi. Tässä vaiheessa suunnitelmiin astui myös ajatus ensimmäisen maratonin suorittamisesta, johon alkoi valikoitua Vantaan Maraton 13.10.2018. Tiedän, maratonia ei tarvitse suorittaa ennen täyttä matkaa, koska kyse on käytännössä kahdesta eri lajista - mutta minun tapauksessani uskon henkisen valmistautumisen sujuvan paremmin jos vyön alla on jo maraton. Mutta lisää siitä myöhemmin.

Joten tein niin kuin kaikki triathleetit, jotka yrittävät yhteensovittaa työn, perheen ja harrastuksen: juttelin vaimon kanssa. Ja sitten varasin kisaosallistumiseni lisäksi perhehytin S/S Borelta - koko perhe tulisi kannustamaan minua!

Kisavalmistautumiset sjujuivat hyvin sillä kesälomaa oli vietetty motivoivissa merkeissä, olinhan minä saanut juosta ja uida myös muualla kuin kotinurkissani, mm. appivanhempien luona Karjaalla ja vaimon isoäidin luona Hangossa. Oikeastaan pyöräily oli ainoa jota tein vain kotoa käsin. En tehnyt yli 100 km pyöräilyjä enää, sillä olin tätä ennen ehtinyt pyöräillä jo yli 2000 km tänä kesänä, mutta tein useamman 60-85 kilsan lenkin Feltillä, sekä kisavauhtisina että leppoisina. Sen sijaan aloin panostaa heikkoon juoksuuni. Olin kesäkuun 5. pv. juossut ensimmäisen puolimaratonini kahdeksaan vuoteen, ihan treenimuotoisena, ja kesäkuun 12. pv. juoksin toisen. Heinäkuussa juoksin niitä sitten pari lisää, ja yhden elokuussa kymmenen päivää ennen Turun kisaa. Ja suureksi ilokseni vauhti parani koko ajan ja jalat tuntuivat yhä kevyemmiltä jokaisen kerran jälkeen. Suunnittelin pitäväni n. 5:15 min/km vauhtia puolimaratonin aikana Turussa. Kisaviikolla otin rennosti, sillä treeni oli pysynyt ehjänä - kun kisa käytäisiin sunnuntaina niin kävin kisaviikon maanantaina uimassa 1600m, juoksin kevyet 3x500m vedot tiistaina, juoksin erittäin leppoisat 4 km torstaina ja uin 1000m perjantaina. Eli n. 90 min treeniä kisaviikollani. Viimeinen pyörälenkki oli tehty tasan viikkoa ennen kisaa.

Saapuminen Turkuun

Jo kaupunkiin ajettaessa lauantai-iltapäivänä oli havaittavissa, että kaupunki on täynnä iloisia kisaajia: käytiinhän lauantaina sprinttikisat sekä yksilökisana että joukkuekisana. Yrittäessämme saavuttaa laivahotellimme törmäsimme ensimmäiseen haasteeseen - Linnankatu olisi suljettu klo 16 saakka. No, ei hätää - meikäläinenkin hyötyisi näistä hyvistä kilpailujärjestelyistä seuraavana päivänä. Joten oltiin turisteja vielä hetken ja kierreltiin paikkoja ennen sisäänkirjautumista hostelliin.

Kuva: Pontus Sjöström

Lapset nauttivat suuresti kiipeilystä päivänkakkaralla ja merenkulkua harjoitellessa ravintola Göranin edustalla, samalla kun isä täytti rintaa kisapaikkakunnan hengellä Suomen Joutsenen kupeessa. Seuraavaksi olisikin sitten vuorossa ilmoittautuminen Sigyn-salissa sekä carbo loading party jatkuvana palveluna hyvässä seurassa - oltiin nimittäin sovittu BS-PU Triathlon -porukan kanssa, että tankattaisiin pastaa yhdessä alkaen klo 18:15. Paikan päällä Turussa olisi Sina Rasela, Timo Ristolainen ja Maria Vickholm. En ollut tavannut heistä kasvotusten vielä ketään ennen tätä päivää, tiesin vain yhteisen FB-ryhmän kautta että Maria olisi minun laillani ekaa kertaa puolimatkaa suorittamassa, ja että Sina ja Timo ovat kokeneita kisaajia joilla riittää omien ikäsarjojensa mitaleitakin. Vaikka olin aiemmin tavannut 10-15 muuta porvoolaista triathlonistia esim. uintiharjoituksissa, niin nämä kasvot olisivat minulle uusia.

Kuva: Pontus Sjöström

Homma ei edennyt kuten Strömsössä, sillä myöhästyin sovitusta ajasta kun lapset halusivat vielä leikkiä Netflixistä tuttua the Deepiä Göranin edustalla olevilla pikkulaivoilla. Laivanallekin tarvitsi vielä halin jos kaksikin. Mutta minä en valittanut koska olisin mieluummin myöhässä kuin ilman kannustusjoukkoja. Saapuessani muonateltoille niin jengi odotti vielä kohteliaasti vaikka kaikilla ei enää ollut edes ruokaa edessään. Moikkasin vieruspöydän Ferrixiä jolla ei ollut hajuakaan kuka olin - tuntui vain siltä kuin olisin tuntenut hänet ennestään Triahlonfoorumin kautta. Vaihdeltiin BS-PU:n porukan kesken kuulumisia ja tavoitteita - Sina halusi parantaa omaa 5:04 aikaansa Joroisilta ja Timo tähtäsi 4:40 aikaan. Maria halusi päästä läpi ja minä sanoin omani ääneen: 5:30. Toivotettiin toisillemme hyvää kisaa ja minä lähdin viemään pyörää vaihtoalueelle.

Kuva: Pontus Sjöström

Yöunet olisivat kisaa edeltävänä yönä tosin voineet olla paremiakin. Olin luvannut itselleni meneväni aikaisin nukkumaan, ja niin kyllä teinkin. Mutta unta tuli vain klo 22-24 välisenä aikana, ja sitten 03:30-06:30 välisenä aikana. Muina aikoina kiertelin vain sängyssä, mietin kisaa, kuuntelin ilmastointilaitetta, lapsia, mietin kisaa, kuuntelin liikennettä, mietin kisaa... olin jännittynyt. Ehdin jo ajatella että huomisesta ei tulisi mitään, mutta herätyskellon soidessa olin aivan tikissä ja millään ei ollut mitään merkitystä - tänään kulkisi ja kovaa! Kurkistus hytin venttiilistä ja kelien varmistus - Foreca oli oikeassa, kohtalaista sadetta klo 08 saakka ja lämpötila n. 14-15 astetta.

Kisa-aamu

Aamupala kaksi tuntia ennen starttia, ja sitten pussukoita viemään ennen märkkärin päälle laittoa. Ja sitten vettä kokeilemaan - saisimme lämmitella klo 8:30-8:45 ennen rolling startia klo 9:05. Vesi tuntui oikein hyvältä eikä edes niin tummalta kuin mitä olin kuvitellut (katson sinua Porvoonjoki...).

Kuva: Pontus Sjöström

Suureksi ilokseni perheeni oli löytänyt minut lähtökarsinasta, ja sain vielä viimeiset lämpimät onnentoivomukset ennen starttia. Minuutteja ennen 9:ää ammattilaiset siirtyivät keskelle jokea, josta heidän lähtönsä suoritettiin tasan 09:00. Vain minuutteja myöhemmin oli meidän vuoro - lähtökarsinamme etuosaan oli asettunut 30 min tavoiteaikauimareita ja takaosaan 40 min tavoiteaikauimareita. Itse lähtökarsina oli melko kapea ja lyhyt 30-40 tavoiteminuutin välillä, arviolta 4x15 metriä, ja tämä olikin ainoa kehityskohta minkä tästä kisasta nostaisin - karsina olisi voinut olla pidempi mahdollistaen paremman minuuttikohtaisen tavoiteaika-asettumisen, esim. 1 min. 5 m välein, koska nyt paketti oli kovin tiivis. Asetuin karsinan etukolmannekseen, olihan minulla tavoitteena uida 33-34 minuuttiin. Ja sitten lähtöön...

Uinti

Uinti lähti heti sujumaan. Olin hypännyt veteen muita hieman kauimpana, ja suuntasin heti muita enemmän keskelle jokea voidakseni välttää mahdollista ruuhkaa. Jota ei tosin koskaan tullutkaan. Poijut näkyivät hyvin ja uinti oli nautintoa. Poimin yhden uimarin, sitten toisen. Käännös ylempänä Aurajokea ravintola Nooan kohdalla, jossa tuli täyteen 500m, ja sitten edessä oli n. 1000m suora uinti joen suulle S/S Boren kohdalle, missä oli toinen kääntöpoiju ennen paluuta Suomen Joutsenen ohi rantaan. Hieman siksakkasin joella uintiosuuden aikana, koska koin ajautuvani liian keskelle jokea muutaman kerran, mutta ei mitään radikaalia. Suoralla ohitin muutaman muun uimarin, ja nopea kelloon vilkaisu toisilla kääntöpoijuilla varmisti asian: olin targetissa sillä olin uinut 1500m aikaan 26:20. Siitä vielä vähän matkaa omaa vauhtia ja sitten se tapahtui: kello värisi vielä kerran ennen kuin tulin rantaan. Uusi vilkaisu kelloon varmisti että uintiin oli mennyt 35:40, mutta mittaa oli tullut 2022m. 

Kuva: Challenge Finland

Juostessani T ykkösestä näin vielä viimeisen vilkaisun perheestä ennen pyöräilyn aloittamista. Jälleennäkeminen antoi energiaa, vaikkei edelliskerrasta ollut kuin reilu puolituntinen. Ja sitten kisanaama päälle taas.

Pyöräily

Pyöräiltäisiin keskustasta Nosturinkatua ja Tukholmankatua pitkin Tuomaan sillalle, ja siitä edelleen E18-moottoritielle missä pyöräiltäisiin kolme n. 25 km pitkää lenkkiä ohituskaistaa käyttäen, muun liikenteen jatkuessa oikeata kaistaa pitkin alennettuin nopeuksin. Kääntöpiste sijaitsi n. 20 km keskustasta Perniön suuntaan. 

Pyöräily lähti liikkeelle ihan kelvollisesti. Minua ohitettiin alusta asti tiuhaan tahtiin, mutta ollessani hyvä uimari ja vasta kelvollinen pyöräilijä olin siihen hyvin varautunut. Olin suunnitellut ottavani ensimmäisen energian geelin muodossa 10 min pyöräilyn jälkeen, ja pysyin suunnitelmassa. Jatkaisin tästä energian syömistä SiS isotoonisten geelien ja Powerbarin Powershottien muodossa, ottaen n. 75-80 grammaa hiilaria tunnissa pyörän selässä, poislukien ekaa ja vikaa 10 minuuttista. Tämä tarkoitti että kaksi geeliä, 30 karkkia ja 1,2 litraa vettä oli matkassa mukana. Juomaa saisi lisää jos tarvitsisi. Päivä oli melkoisen viileä, joten hikoilusta ei tarvinnut huolehtia.

Menomatkalla kääntöpisteeseen oli kevyt vastatuuli, ja pidättelin vauhtia pysytellen n. 30,5 km/h vauhdissa 20 km kohdalle. Game plan oli aloittaa pyöräily kevyesti, nostaen vauhtia kisan edetessä tavoitteena 31-32 km/h keskinopeus pyöräilyosuudella, ja juosta sitten täysillä heti juoksuosuuden alusta. Ja oli hyvä että pysyttelin suunnitelmassani, sillä vastatuuleen olisi motarilla helposti voinut väsyttää itseään turhaan. Ensimmäinen jännittävä tilanne tuli omalle kohdalle ylitettyäni Tuomaan sillan, jolloin saavutin minua vain hieman hitaamman pyörän samalla kun minut ohitti itseäni vain hitusen nopeampi pyöräilijä. Samalla kuin tuomarimotskari seurasi meitä kaikkia kolmea takaa, huomasin olevani vielä kokematon kisailija. Annoin ohittajani ohittaa rauhassa, ennen kuin ohitin itseäni hieman hitaamman kisaajan. Mutta hänet ohitettuani tuli jännä paikka, kun en enää mahtunutkaan hänen ja oman ohittajani väliin laillisesti - joten vedin lopulta koko letkan ohi etten rikkoisi 12 metrin sääntöä. Oli tosin kyllä hilkulla etten rikkonut toista sääntöä ohittaessani oman ohittajani niin pian, mutta tuomari onneksi jätti minut rankaisematta. Ehkä hänellä oli tilannetaju kohdallaan, sillä tilanne oli kieltämättä hieman hassu. Jälkiviisaana olisi pitänyt odottaa pidempään ennen omaa ohitustani.

Kääntöpisteellä pääsin kevyeen myötätuuleen, ja keskari nousi 32,5 km/h paikkeille ensimmäisen kierroksen päätteeksi. Toisella kierroksella ajettaessa keskustasta poispäin tapahtui sitten pari juttua - ensin näin että toiseen suuntaan kulkevien pyörien joukossa oli tapahtunut onnettomuus, mutta ambulanssi oli onneksi jo paikalla. Pelottavaa oli, ja miettimään pisti se, kun näki kanssakilpailijan paareilla niskatuen kanssa (selvisi onneksi kisaa seuraavina päivinä että mustelmilla oltiin selvitty). Toinen juttu mikä tapahtui oli kusihätä joka alkoi nostaa päätään. Olin juonut 0,6 litraa pullosta Aurajoen lisäksi ja vetänyt kaksi geeliä, mutta en ollut hikoillut silminnähden lainkaan. Koko toinen kierros mielessäni ei sitten ollut paljon muuta kuin kyseinen hätä. Tässä huomasin tokan kerran olevani vielä noviisi kisaaja, silla tarpeiden tekemistä pyörän selässä ei oltu harjoiteltu käytännössä - olin siihen vain valmis henkisesti. Mutta eihän siitä mitään tullut, sykkeet vk:lla ja tasamaalla ei tullut koskaan tilaisuutta kusta housuun. Yritin, kolmesti, mutta lopulta etureidet alkoivat krampata kaikesta ponnistelustani ja päätin että pysähdyn bajamajaan kolmannen kierroksen puolessa välissä, taaimmaisella kääntöpisteellä. Mitä minä menettäisin, ehkä pari minsaa, mutta nautintoahan tämän kisan pitää olla. Ja niin teinkin - ja niin menetin 90 sekuntia, yhteensä, mutta loppu olikin pelkkää rullailua maaliin koska myötätuuli ja tyhjä rakko siivittivät minut maaliin 34,5 km/h keskarilla viimeisellä splitillä - pyörä suoritettua ajassa 2:46:01 - täähän sujui hyvin!

Juoksu

Suunnitelma oli juosta kovaa heti alusta, vauhdissa 5:15 min/km, mutta menin sitäkin kovempaa. Eka kilsa 4:32, toka kilsa 4:48. Tässä kohtaa mietin hetken hiljentääkö vauhtia mutta annoin palaa, kerta täällä ollaan. Kolmas kilsa 4:50, neljäs kilsa 4:59, viides kilsa 5:01. Juoksu sujui kuin siivillä, enkä ollut Red Bullia vielä ottanutkaan. Geeli ekan 10 minuutin jälkeen, ja toinen geeli 6 km kohdalla joka vuoroin meni 5:06 vauhdissa. Loppu mentäisiin parilla lasillisella energiajuomaa. Aloin lähentelemään alkuperäistä suunniteltua matkavauhtiani, mutta alun kova tahti piti kokonaisajan hyvänä. Ja näin homma jatkui - kilsa toisensa jälkeen 5:05-5:10 vauhtia aina km 16 kohdalle, jolloin alkoi hieman painaa ja vauhti laski lopussa 5:17-5:20 välille. Juostuani ekat 7 km tein laskelmat päässäni - tämäkin kisa menisi maaliin alle tavoitteen, ehkä 5:20:00 aikaan vaikka hieman vauhti laskisikin tästä?

Klo 12:58 minut saavutti Hölkkämäyriä edustava juoksija, joka kyseli paljonko kello oli. Juostiin hetki yhdessä ennen kuin hän jatkoi matkaa parempaa vauhtiaan. Kisakuvaajakin onnistui ikuistamaan meidät juoksijat tässä kohtaa:

Kuva: Challenge Finland

Matkan varrella minua kannusti myös lapsuudenystäväni, joka on jäänyt Turkuun asumaan opiskelunsa jälkeen, sekä hänen lapsensa - minun kummilapseni. Ja kannustajista päästäänkin ennen maaliintuloa aasinsillan kautta Turun järjestelyihin.

Kisajärjestelyt, vapaa-ehtoiset ja kannustajat

Aivan mahtava kisa! Tiedän ettei minulla ole juurikaan vertailukohtaa, mutta mihin sitä vertailukohtaa tarvitaan kun homma rokkaa? Toistasataa, ehkä kolmattasataa aivan mahtavaa vapaa-ehtoista jotka aivan kaikki ovat hengessä mukana, kannustamassa, aina ilosina. Yritin kiittää niitä kaikkia jo matkan varrella, mutta niille liikenteenohjaajille pyöräilyn aikana ja kanooteissa uinnin aikana istuneille joita en kiittänyt paikan päällä - kiitos nyt! Ja Kaisa Sali - täytit meidät energialla kannustaessasi meitä juoksuosuudella, olet todella loistava tähti ja lupaan kannustaa vuorostani sinua voittoon lokakuussa. Logistiikka pelasi, kaikki avainpisteet oli lähellä toisiaan syntymättä kuitenkaan tungosta, koskaan ei pystynyt kisaaja matkan varrella eksymään, koskaan ei tullut turvaton olo pyöräillessä, yhden peesaajan näin ja heti soi pilli, juomaa ja energiaa oli aina tarjolla kun sitä halusi ja Red Bull! Kiitos kaikille kuvaajille, kun räpsitte meistä hienoja kuvia! Arvosanaksi annan Challenge Turulle 9,5/10. Ainoa miinus oli lähtökarsinan tungos tavoiteajan mukaisesti, sitä aluetta voisi hieman pidentää. Snadisti pitkä uinti ei häirinnyt, koska pyöräily ja juoksu olivat ainakin minun laitteeni mukaan muutama sata metriä lyhkäisiä, joten ajallisesti mentiin varmasti break-eveniin.

Maaliintulo

Red Bull: 16 km kohdalla menin ja hankin ne, siivet. No, oikeastaan vauhti hieman laski siitä maaliin mutta olin ainakin säästänyt Red Bullit tähän hetkeen saakka, ja kyllähän se maistui. Käännyin jopa toiselle lasilliselle. 19 km kohdalla näin kanssakilpailijan jolla oli kans 3 hiuspantaa ranteessa, mutta jolle juoksu oli alkanut aiheuttamaan ongelmia - tsemppasin kävelevää kollegaa vikalle kahdelle kilsalle ja tuntui ainakin siltä että hän lähti juoksemaan perääni. Ja sitten vedin maaliin niin kovaa kuin jaksoin. Maalin häämöttäessä nopea vilkaisu taas kelloon, enkat tulisi. Ja sitten maalisuoralle:

Kuva: Challenge Finland

Nettoaika kun rolling starttiin mennyt luppoaika vähennettiin: 5:14:00

Aivan mahtava fiilis ja reilusti yli odotusten! Olin juossut elämäni nopeimman puolimaratonin, kisaolosuhteissa, juoksusplittini ollessa 1:46:08. Edellinen ennätykseni oli ollut 1:51:48 HCR:ssä vuonna 2007. Karkkia vatsaan, ja sitten vaihtokamojen kautta selfiet ja suihkuun

Kuva: Pontus Sjöström

Matkalla pukuhuoneisiin näin Sinan, joka oli ainakin alkuun "vain" tyytyväinen aikaansa 5:06, olihan se pari minuuttia hitaampi kuin oma enkka. Mutta hänen kuultuaan että hän sijoittui ikäryhmänsä toiseksi ilme muuttui viimeistään kultaiseksi 👍- onneksi olkoon Sina! Pukkarissa oli Timokin, joka oli päässyt tavoitteeseen alittamalla 4:40. Ihan huikeita yksilöitä nämä!

Kamojen vaihdon jälkeen tapasin ensimmäistä kertaa Juhan, jolta olin pari kertaa ostanut pyöränosia Triathlonkamapörssin puolella, mutta en ollut vielä tavannut kasvotusten. Juhakin oli vetänyt hienon kisan, 4:42 ja rapiat. Sitten kiitin perhettä kaikesta kannustuksesta, ja lähdettiin syömään. Challenge Turku valloitti sydämeni, ja lupasin itselleni kuten lupasin Kiskon kohdalla että tännekin pitää palata. Ei ehkä ensi vuonna, jos Kööpenhaminaan mennään, mutta 2020 jos kisaa järjestetään. Tästä oli hyvä jatkaa kohti kauden viimeistä kisaa Käringsundissa ja mahdollista Vantaan maratonia.

Ensimmäinen triathlonkesä ja Kiskon perusmatka

Toukokuun alkaessa aloin olla melko itsevarma talven treenien jäljiltä, ja tiesin kyllä sisimmissäni että Kiskon perusmatka tulisi sujumaan alle aiemmin asettamani tavoitteen (3 tuntia). Olin laihtunut yli 10 kiloa edellisvuoden elokuusta (painoa toukokuusssa 79 kg) enkä ollut enää pitkään aikaan rajoittanut syömistä millään lailla kuten rajoitin iltapalapossutteluani aikaisemmin - yritin lähinnä varmistaa että syön tarpeeksi, tinkimättä kuitenkaan ruuan terveellisyydestä, koska koin että olin saavuttanut ideaalipainoni. Missään vaiheessa en ole ruokaa punninnut, vaan tunnustellut kroppaa jaksamisen kautta ja elopainon avulla, enkä ole asiaa sen kummemmin ajatellut.

Olin aloittanut maantiepyöräilykauden huhtikuun ensimmäisenä viikonloppuna, ja kellottanut huhtikuussa ensimmäiset 400 kilometriani. Olin talven aikana myös vaihtanut vanhan Polar M400:n Garminin 735xt:hen, ja Heiaheian Garmin Connectiin. Olin Kiskon kisailmoituksen lisäksi ehtinyt ilmoittautua jo Käringsundin perusmatkalle, joka tultaisiin järjestämään 1.9.2018. Toukokuussa treenimäärä alkoi näyttämään jo melko asialliselta, ja panostin harjoitteluuni n. 8 tuntia viikossa. Yritin panostaa pyöräilyyn n. 50 % harjoitteluajastani, juoksuun n. 25 % ja uintiin n. 25 %, mutta jälkiviisaana todettakoon että juoksua ehkä kertyi vähemmän kuin tavoiteltua sillä maantiepyöräily ja ulkona uiminen märkkärissä tuntui vain niin hyviltä pitkän talven jälkeen. Ja eksyi joukkoon myös 2-3 tuntia punttitreeniä kuukaudessa. Uinnin aloitin äitienpäivänä 13.5. ensimmäisellä märkäpuku-uinnillani koskaan, ja laji koukutti entisestään. Toukokuun 19. päivä pyöräilin ensimmäistä kertaa elämässäni sata kilometriä rennolla vauhdilla. Tein aina pyöräilyn jälkeen edes lyhyitä juoksuja yhdistelmätreenien muodossa totutellakseni jalkoja happoihin, ja yritin pitää yhden lepopäivän viikossa. Toukokuussa pyöräilyä kertyi 600 km, uintia 20 km mutta juoksua vain 60 km. Kroppa tuntui hyvältä, mutta ennen kaikkea vahvalta.

Kesäkuussa homma sitten viimeistään muuttui puuhastelusta astetta vakavammaksi, sillä minusta tuli triathlonpyörän omistaja suunniteltua aikaisemmassa vaiheessa. Olin aikaisemmin ajatellut hankkivani triathlonpyörän "sitten joskus", mutta kun Fillaritorille nostettiin vm. 2013 oleva Feltin B12 -pyörä FFWD:n 60mm hiilikuitukiekoilla, joka kaiken lisäksi sijaitsi 25 km päässä kotoa, en enää pystynyt hillitsemään itseäni. Lompakko ei oikein ollut valmis tähän yllätykseen, mutta eihän sitä joka päivä tarvitse syödä ja Visallahan selviäisi kunnes saisi nostaa lomarahat heinäkuussa.

Kiskon kisaan oli vain reilu viikko aikaa, joten itseäni hieman surkuhupaisesti huvitti se, että lähdin muuttamaan jotain näin olennaista näin myöhään harjoittelussa. Olen siis ihminen joka ei vaihtaisi edes energiageelin merkkiä kuukautta ennen kisaa, mutta nyt minusta oli tullut triathlonhullu. Vaikeata olisi mennä kisaan maantiepyörälläkään, nyt kun tämä uusi perheenjäsen oli itselle päätynyt. Joten eikun kännykkä sähkökaapille, pyörä alle ja omatekoista pyöräfittausta tekemään.

Kiskon perusmatka 30.6.2018

Toyota Pro-Ace kaarsi pihalle klo 8 kisapäivän aamuna, ja autosta hyppäsi pari miestä. Lankoni Jonas tulisi myös kisaamaan, ja isäni toimisi kuskina. Ainakin menomatkan verran, sillä epäiltiin Jonaksen kanssa että takakontin sixpack tyhjenisi sillä aikaa, kun me kisailtaisiin. Ja sitten ajettiin pari tuntia. Matkan varrella aina yhtä avulias Jonas, joka on kisannut Kiskossa useamman kerran, kertasi minulle mitä asioita ottaa huomioon.

Saapuessamme kirkonkylälle ensimmäisenä huomioni herätti vaihtoalueen kupeessa oleva jyrkkä ylämäki, joka vihkii kisaajat Kiskon kisaan heti pyöräily- ja juoksuosuuksien alkaessa. Oli Jonas varoittanut tästä mäestä jo aiemmin, saatesanoin "pikkukiekko sitten käyttöön eteen startatessasi pyöräilyyn", mutta en kuvitellut sen olevan oikeasti jotain 25 % luokkaa toi mäki.

Auto parkkiin, pienet kotoatuodut lounaat naamaan ja pari tuntia kisan alkuun. Ilmoittauduttiin ja tehtiin valmistelut, paikan päällä näytti olevan yli 200 kisaajaa, mutta lukua söi aivan varmasti se tosiasia, että IM-brändin alainen kisa oltiin vihdoin saatu Suomeen - samalle päivälle Lahteen.

Kuva: Kiskon Kiskojat

Kävin tutustumassa vaihtoalueeseen ja uintipoijuihin rannalta. Tänään kisattaisiin sekä sprintissä että perusmatkalla, ja vaihtoalueet oltiin jaettu keltaisiin (perusmatka) sekä punaisiin (sprintti) numerolappuihin. Aikaa joutui tappamaan hieman, sillä oltiin reilusti etuajassa. Mutta kellon lähestyessä puolta päivää pistin kamat kuntoon, otin geelin käteen ja suuntasin uinnin starttiin. Kävin vettä koittamassa viiden minuutin verran, ja ehdin toteamaan että tuulee aika paljon (7-8 m/s), mutta tuulee pohjoisesta joten järven pohjoispäässä sijaitsevaan uintiin tuulen ei pitäisi vaikuttaa ihan hirveästi.

Kuva: Kiskon Kiskojat

Perusmatkalle starttasi 125 urheilijaa, ja alun pienestä ryysiksestä huolimatta löysin melko nopeasti oman paikkani vedestä. Uintireitti oli kolmion muotoinen, koostuen rannalla olevasta lähtö/maalialueesta sekä kahdesta poijusta joita piti kiertää niin, että poijut jäisivät meistä vasemmalle. Ensimmäiselle poijulle oli siten matkaa n. 450-500m, ensimmäisestä poijusta toiselle poijulle 450-500m ja toisesta poijusta maaliin 450-500m. Vedin uintiosuuden alusta asti kovaa, sillä suhtauduin uintiini luottavaisesti. Ensimmäiselle poijulle saavuttaessa törmäilimme parin muun kisaajan kanssa, mutta törmäiltiin ns. kohteliaasti (osumahetkellä molemmat korjasivat suuntaansa jopa liiotellusti, jottei törmättäisi uudestaan). Ensimmäisen poijun jälkeen sain sitten uida melko rauhassa. Rannan jo siintäessä toisen käännöksen jälkeen alkoi vedesssä näkyä punaisia täpliä, joista myöhemmin selvisi että ne olivat sprinttimatkan kisaajia jotka uisivat n. 500m tänään, ja koska ne olivat startanneet meitä 10 min myöhemmin, saavutettiin osa niistä nyt. Koitin uida mahdollisimman rantaan, etten joutuisi kahlaamaan kivikossa liian paljon. Rannalla ensimmäisiä ihmisiä ketkä näin oli isäni, joka huusi minulle että olen noussut vedestä ennen Jonasta. Tieto lämmitti hetken kovastikin, mutta tiesin että tilanne oli vain väliaikainen. Tsekkaus ranteeseen, uinti n. 24 minuuttiin - wow! Mutta olikohan alamittainen, sillä samainen kello näytti uineeni vain vajaat 1400m?

Nopea vaihto ja pyörän selkään. Kengät jalassa juoksin pyörän kanssa kohtaan, missä saisin nousta satulaan, sillä en ollut harjoitellut kenkien pitämistä polkimissa vaihtotilanteessa. Ja sitten ensimmäisestä mäestä ylös, joka olikin kutistunut tässä vaiheessa ja oli ohi n. 15 sekunnissa. Nopea sykevilkaisu, 168. Selvä, koitetaan saada sitä hiukan alas.

Kuva: Kiskon Kiskojat

Viiden kilometrin pyöräilyn jälkeen seuraava vilkaisu Garminiin, syke edelleen 165. Olin kutakuinkin suunnitellut pitäväni sykkeen n. 145-150 pyöräilyn ajan, mutta tässä kohtaa ajattelin että menköön, tämän takia pitäisi olla tehomittari. Samaisen 5 km kohdalla suihkukoneelta kuulostava levykiekkomies ohitti minut, kyseessä lankomies. Näin pitkälle olin ehtinyt :-) Loppupyöräily olikin sitten aika pitkälti nautintoa, kun huomasin että kisavalmistautuminen oli sujunut ilmeisen hyvin koska energiaa tuntui piisaavan. Olin syönyt yhden geelin ennen uintistarttia, ja pyörän selässä söin kolme lisää. Yhden geelin vetäisisin vielä juoksuosuuden alkuun. Geelien lisäksi matkassa oli mukana n. 1 litra vettä. 40 km jälkeen pyörän selästä, ja vilkaisu kelloon: pyöräily 1:16:21 - hyvin menee, tavoite oli ollut alittaa 1:20:00.

Juoksuosuus alkoi hieman haparoiden yrittäessäni ohittaa lähtöviivan jälkeisen talon väärältä puolelta, mutta paikalla ollut vapaaehtoinen korjasi askeleeni. Loppumatkasta ei sitten voinut erehtyä - juostaisiin kaksi 5 km lenkkiä. Ekan lenkin ensimmäisen 1,5 km jälkeen vastakkaisella kaistalla vastaan juoksi kisan lopulta voittanut Kim Harju, joka sillä hetkellä veteli viimeistä 1,5 kilometriaan. Pidin suunnitelmastani kiinni ja pidin oman vauhtini n. 5:00 min/km paikkeilla. Juoksu tuntui hyvältä, pois lukien 6-8 km kohdalla ilmaantuneista pienistä uupumisen merkeistä. Juoksun lopussa, ja lopun häämöttäessä pystyin kuitenkin nostamaan vauhtia ja maaliin juoksin lopulta loppuajalla 2:35:00. Juoksu oli ollut minun tasooni nähden vahvaa, 50:31.

Aivan mahtava fiilis täytti minut - 2:35:00 enkä ollut edes väsynyt! Vedin pari lasia urheilujuomaa ja aloin kävellä kohti suihkuja. Matkalla sinne vastaan tuli isäni, joka oli suunnitellut tulevan seuraamaan maaliintuloa, mutta joka yllättyi minun ollessa jo valmis. Suihkutilojen pukuhuoneessa näin Jonaksen ensimmäisen kerran kisan jälkeen - hän oli suorittanut matkan aikaan 2:17:52 ja sijoittunut miesten yleisen sarjan kolmanneksi. Onnittelut olivat paikallaan!

Loppupäivä sitten kulki odotetusti niin, että mies joka oli meidät mestoille ajanut ei enää istuutunut ratin taakse, vaan hän jatkoi siitä mihin oli jäänyt meidän kisan aikana. Hän kuitenkin muisti tarjota minulle yhden oluen saunatilojen terassilla, joten valittamista ei ollut. Hetken nautinnon jälkeen kiiruhdin jo palkintojenjakoon kannustamaan Jonasta, ja hetki sen jälkeen lähdettiin jo kotia päin.

Kisaa seuraavina päivinä tiesin varmuudella, että kisaisin Kiskossa myös tulevaisuudessa. Sen verran viihtyisät, hyväntuuliset ja leppoisat kyseiset kyläkisat olivat, olematta kuitenkaan liian leppoisia. Järjestelyt toimivat ja kynnys osallistua on matalalla - ja kuten aina Suomessa - aivan mahtavat vapaaehtoiset! Koin myös ensimmäistä kertaa sen tunteen, kun on pakko päästä uudestaan kisaamaan. Olin suunnitellut suorittavani kaksi kisaa ensimmäisenä triathlonkesänäni, mutta nyt alkoi tuntua siltä että ei voi odottaa syyskuun ensimmäiseen päivään. Ja olihan toi perusmatka kuitenkin hieman odotettua kevyempi. Joten heinäkuun ensimmäisellä viikolla laitoin ilmoituksen sisään Challenge Turkuun - joka järjestettäisiin sunnuntaina 12.8. Aioin vetää puolimatkan tasan vuosi sen jälkeen, kun aloin treenaamaan lajia varten.

Tusinatriathlonistin esittely

Triathlonisti joka ei kirjoita blogia, onko sellaista edes? Tämä ajatus, joka mielessäni pitkään pyöri, on suurin syy sille miksi aloitin blogin kirjoittamisen vasta vuosi sen jälkeen kun aloin tavoitteellisesti treenaamaan ensimmäistä triathloniani varten. Ajattelin ettei ihmisiä kerta kaikkiaan voi kiinnostaa, mitä tällainen tusinatriathlonisti puuhastelee, kun maailma on niin täynnä oikeitakin tekijöitä. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin en ollut sitä ajatusta vielä onnistunut oikein ravistelemaan pois mielestäni, kunnes mieleen tuli vanha klassikkovitsi: "mistä tietää että pöytäseurueeseen kuuluu triathlonisti? Ei hätää, hän kyllä kertoo siitä itse ennemmin tai myöhemmin". Eli kirjoitan varmasti blogia osittain tyydyttääkseni tarvettani kertoa tarinaani, osittain siksi että tykkään kirjoittaa. On tietysti bonusta, jos joku muukin eksyy matkan varrella tätä lukemaan ja kenties hyötyy siitä jollain tavalla tai kokee lukevansa jotain mieluisaa. Joten mitä sitä asiaa vatvomaan, katsotaan mitä tästä tulee.

Kalenteri näyttää elokuuta 2017. Meikäläinen herää yhtenä aamuna, ja toteaa että on päässyt kunto vähän rapistumaan. Puntari näyttää 89,0 kiloa, mikä on 182 cm pitkälle 36-vuotiaalle miehelle aika ruhtinaallisesti. Siihen päivään asti olin aina löytänyt tekosyyn sille, miksi kiloja oli kertynyt muutama ylimääräinen viime aikoina. Ensimmäinen tekosyy oli toisen lapsen syntymä (1,5 vuotta aikaisemmin), joka edelleenkin vaikeutti kunnolliseen yöuneen pääsemistä. Toinen tekosyy oli nuuskaamisen lopettaminen; olinhan minä ollut melkein vuoden nikotiinittomana n. 19 vuoden orjallisuuden jälkeen. Eli karkkia ja liiallista iltapalaa sai mukamas syödä, koska vanha riippuvuus ja itsensä palkitseminen. Löytyi niitä tekosyitä muitakin, jos oikein kaiveli. Kolmet polvien ACL-rekonstruktiot ja kierukkarepeämät jne.

Mutta ne oli just näitä - tekosyitä. Nyt seistessäni siinä vaa'alla ajattelin että hitsi mikä possu, nyt niskasta kiinni. Kuntoni riitti juuri ja juuri juoksemaan 5 kilometriä 6:00 min/km vauhtia, enkä pystynyt muistamaan milloin olisin viimeksi juossut 10 km. Vaikken minä koskaan mikään atleetti ollut ollutkaan, niin edellisestä numerolappukisasta oli ehtinyt kulua jo 7 vuotta - vuosina 2006-2010 olin nimittäin vuosittain ottanut osaa Helsinki City Run -tapahtumaan. Vaikken koskaan kärkipaikoista ollut kisannutkaan niin olin juossut alle kahden tunnin muutaman kerran. Ja siitä se lähti, siinä paikassa ja siinä hetkessä, tämä triathlon-elämäntapa. Tein päätöksen että parannusta on tultava tähän vallitsevaan tilaan. Kuin sattumalta lankoni Jonas Blom, joka on kotipaikkakuntani parhaimpia triathlonisteja, linkkasi minulle ilmoituksen Tori.fi:ltä, jossa myytiin kohtuuhintaista Merida Scultura -maantiepyörää. Lähdin menopeliä katselemaan ja pian Avensiksen takakontissa lepäili kunnollisin pyörä, minkä olin ikinä omistanut.

Olkoon että eturattaat, ketju, tankoteipit ja renkaat piti uusia, ja takakiekon laakerikin kuulosti potkurikoneelta, tällä pyörällä pääsisi lujempaa kuin vanhalla Crescent-hybridilla. Joten avasin Heiaheia-tilin ja otin vanhan Polar M400:n pöytälaatikosta, ja aloin pyöräilemään. Alkuun kilometrejä kerääntyi n. 30-35 per lenkki, läpi koko elokuun ja syyskuun, ja lokakuussa jaksoin jo painaa jokusen yli 50 km lenkin. Marraskuussa kilsoja ei kertynyt enää paljon, mutta skarppaus ruokavaliossa yhdistettynä uuteen harrastukseen olivat alkaneet tuottaa tulosta - vaaka näytti "enää" 86,5 kiloa ja uinti tuli mukaan kuvioon. Pääsin nimittäin mukaan BS-PU:n n. 2 kuukautta kestävälle vapaa-uintikurssille, ja opettelin uimaan kunnolla.

Olin siihen päivään saakka osannut kyllä uida vapaa-uintia lyhyitä matkoja, mutta olin aina yrittänyt uida kovempaa kuin mihin tekniikka riitti, joka johti väsymykseen jo 50-100 m jälkeen. Toinen syy kurssi-ilmoittautumiselle oli, että halusin oppia hengittämään molemmilta puolilta. Ja hyvin lähti uusi harrastus sujumaan, pienestä vaatekomerohaasteesta huolimatta (kuva alla) huomasin melko nopeasti olevani ihan kelpo uimari, kun maltoin liukua riittävästi ja muistin vartalonkierron. Kävin hallilla kaksi kertaa viikossa, kerran tekniikkaharjoituksissa ja kerran uimassa pitkää pk:ta. Potkut, jotka olivat aiemmin lähinnä hidastaneet menoani alkoivat nyt edistää vauhtia. Ja aika nopeasti marraskuun 2017 - tammikuun 2018 välillä vakiinnutin vapaa-uintinopeuttani n. 1:48/100m tasolle, mistä se on enää hitusen parantunut tähän päivään saakka.

Olin ylpeä itsestäni, alkoihan kroppakin kevään mittaan näyttämään siltä, että töitä on tehty (n. 6 tuntia viikottaista juoksu-uinti-spinning treeniä läpi talven). Ulkona pyöräily oli jäänyt itsenäisyyspäivän paikkeilla johtuen talven tulosta, ja koska traineri ei vielä kuulunut vakiovarusteisiini niin viikoittainen spinning oli ottanut pyöräilyn paikan. Parasta kuitenkin oli että nyt kun paino oli jo lähempänä 80 kiloa kuin 90, niin juoksu alkoi sujumaan ilman polvikipuja. Ja siitä se sitten lähti oikein kunnolla tämä uusi elämäntapa. Talven kuukaudet vedin jo kaikkia lajeja; vaikka painopistettä oli tri-kisaan suhteutettuna liikaa uinnissa ja liian vähän pyöräilyssä, niin kehityin koko ajan koska lähtökuntoni oli niin heikko. Takaraivossani oli koko tämän ajan muhinut ajatuksia siitä, mihin kisaan ilmoittautua, ja tammikuun 12. päivä oli sitten aika painaa liipaisinta: ilmoittauduin Kiskon perusmatkalle 30.6.2018, ja asetin tavoitteeksi päästä läpi alle 3 tunnin suorituksella.

Mutta lisää kevään harjoituskuvioista ja Kiskon kisasta seuraavassa blogikirjoituksessani.