En ole koskaan juossut maratonia. Niin kuin jo kerroin omassa blogiesittäytymisessäni, niin suoritettuja Helsinki City Runeja (puolimaratoneja) kertyi viisi kappaletta vuosina 2006-2010, mutta niiden ja kuntosaliharrastuksen ulkopuolella en ole koskaan ollut missään lajissa yhtä tavoitteellinen, kuin mitä olen nyt ikämiessarjalaisena triathlonin parissa. Molempien polvien ristisiteitä ja kierukoita olen toki ehtinyt rikkoa fudiksen parissa, mutta siinäkin pelasin kaukalopallon tavoin ihan puulaakisarjaa 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa.
Joten ajatus maratonin juoksemisesta tuntui kyllä kovin etäiseltä vielä vuonna 2017. Itse ajatus kypsyi vasta sen jälkeen, kun olin suorittanut ensimmäisen triathlonin perusmatkan ja puolimatkan, suurin piirtein tämän vuoden elokuun puolessa välissä. Jo silloin tiedostin että olisi vähän eri asia juosta 42,2 km flätti katumaraton lokakuussa ja 42,2 km maraton elokuussa sen jälkeen, kun on ensin uinut 1:10 h ja pyöräillyt melkein 6 tuntia. Mutta näin triathlon-kilpakauden jälkeen ajattelin, että voisin saada henkisen boostin Kööpenhaminan IM-treeneihin suorittamalla juoksun lajikohtaisen kuningasmatkan edes kerran ennen sitä suurta triathlontavoitetta. Syksynä kun on aikaa palautua vähän enemmän kuin mitä tulee olemaan tulevana keväänä, tai ainakin tuntuu siltä että palautumiseen käytetty viikko tänä syksynä ei ole yhtä kriittisesti pois pyöräilystä ja uinnista kuin sama viikko ensi keväänä. Tiedä sitten, ainakin tiedän maratonin jälkeen juuri mistä kohtaa kinkut hiertää ja mihin vaseliinia laitetaan niin sanotusti.
Maaliskuun puolesta välistä toukokuuhun olin juossut melko maltillisesti. Juoksin toki talvellakin, mutta ostin Garmin 735:n maaliskuun puolessa välissä, ja vasta siitä eteenpäin löytyy tarkempaa tilastoa juoksusta. Polar Flowssa olleet tiedot sitä edeltävältä ajalta eivät ole enää tallessa. Kesäkuussa nostin sitten kilsoja juoksunkin osalta. Tässä vähän tilastoja:
Maaliskuussa juoksukilometrejä kertyi n. 50, jakaantuen karkeasti yhteen n. 10 km pk-juoksuun ja yhteen n. 3-4 km vk-yhdistelmätreeniin viikossa.
Huhtikuussa juoksin vain 42 km. Pyöräilykausi oli korkattu huhtikuun ekana viikonloppuna, ja siitä syystä lyhyet yhdistelmätreenit olivat minulla tavallisempia kuin pitkät juoksut. Mahtui huhtikuulle kuitenkin yksi hidasvauhtinen 12 km juoksukin.
Toukokuussa juoksin 60 km, mikä oli itselle jo paljon. Keskipitkät 600m vedot ja pitkät 1000m vedot n. 4:20-4:30 min/km vauhdilla tulivat mukaan kuvioihin, ja pisin yksittäinen juoksu oli 17 km mittainen maastojuoksu.
Kesäkuu oli sitten juoksun osalta parhaimpia kuukausia itselläni koskaan. Kilsoja kertyi 100, jakaantuen yhdeksään lajisuoritukseen ja Kiskon kisoihin. Kesäkuussa juoksin myös kahdet treenimuotoiset puolimaratonit, ensimmäistä kertaa sitten 2010. Eka suoritus söi aikaa tasan 2 tuntia, toinen 1:57. Näiden lisäksi juoksin kaksi intervalliharjoitusta (6x1000m ja 6x600m) vk kakkosella, kolme yhdistelmätreeniä lyhyinä vk ykkösellä ja kaksi n. 8 km mittaista juoksua joista toinen oli passiivista palautumista ja toinen kova progressiivinen.
Heinäkuussa juoksin 98 kilsaa, silloinkin joukkoon mahtui kaksi treenimuotoista puolimaratonia (1:55 ja 1:53) mutta yhdistelmätreenit tuli jätettyä paljon vähemmälle - juoksin niiden sijaan kovempia 8-11 km juoksuja yhteensä 5 kappaletta.
Elokuussa juoksin 93 kilsaa, mutta nostin juoksuvolyymejä hieman elokuun loppua kohden ja polarisoin treenejä selkeämmin, riskeeraamatta kuitenkaan Ahvenanmaan perusmatkan kisoja 1.9.2018. Eli juoksin joko lyhyitä kovia (2-6 km) tai pitkiä todella hitaita (elämäni ensimmäinen 25 km juoksu osui elokuulle). Turussa juoksin puolimatkan päätteeksi puolimaratonin aikaan 1:46, mikä oli PB.
Syyskuussa juoksin kokeneelle vaatimattomat mutta minulle uskomattomat 110 km. Kuukausi alkoi perusmatkan kisoilla Ahvenanmaalla, jossa juoksin perusmatkan päätteeksi kympin aikaan 46 minuuttia ja risat, sekin oma kympin PB. Vajaa viikko kisojen jälkeen juoksin elämäni siihen mennessä pisimmän lenkin, mittaa sille kertyi 27,5 km. Sen juoksun jaksotin niin, että vedin ekat 10 km 5:50-5:55 min/km tasavauhdilla ja sen jälkeen vedin viiden kilsan välein puolen kilsan vedon, joka oli tasavauhtiani selkeästi nopeampi, n. 4:50 min/km luokkaa. Vetoja kertyi siten yhteensä 4 kpl, 10-10,5 km kohdalla, 14,5-15 km kohdalla, 19,5-20 km kohdalla ja 24,5-25 km kohdalla. Syyskuun 10. pv vedin myös yhden selkeästi nopeamman vedon: juoksinhan minä ensimmäistä kertaa sitten armeijan (v. 2000-2001) Cooperin-testin. En siksi, että olisi treenien puolesta pitänyt tai ollut järkevääkään, vaan siksi että halusin nähdä rikonko silloisen tulokseni.
Lopputulema: no todellakin rikoin! Armeijassa olin juossut juuri ja juuri 2700 metriä jos muisti palvelee minua. Nyt vedin harmaana tiistaiaamuna lasten viennin jälkeen ja ennen omaa työpäivää käyteyillä Kinvaroilla huvikseni 3000 metriä tasan. Olkoon että kello näytti että mentiin 2 sekuntia päälle 12 minuutin, jätän sen osuuden pois kun kerron tästä kaikille tutuilleni.
Joten ajatus maratonin juoksemisesta tuntui kyllä kovin etäiseltä vielä vuonna 2017. Itse ajatus kypsyi vasta sen jälkeen, kun olin suorittanut ensimmäisen triathlonin perusmatkan ja puolimatkan, suurin piirtein tämän vuoden elokuun puolessa välissä. Jo silloin tiedostin että olisi vähän eri asia juosta 42,2 km flätti katumaraton lokakuussa ja 42,2 km maraton elokuussa sen jälkeen, kun on ensin uinut 1:10 h ja pyöräillyt melkein 6 tuntia. Mutta näin triathlon-kilpakauden jälkeen ajattelin, että voisin saada henkisen boostin Kööpenhaminan IM-treeneihin suorittamalla juoksun lajikohtaisen kuningasmatkan edes kerran ennen sitä suurta triathlontavoitetta. Syksynä kun on aikaa palautua vähän enemmän kuin mitä tulee olemaan tulevana keväänä, tai ainakin tuntuu siltä että palautumiseen käytetty viikko tänä syksynä ei ole yhtä kriittisesti pois pyöräilystä ja uinnista kuin sama viikko ensi keväänä. Tiedä sitten, ainakin tiedän maratonin jälkeen juuri mistä kohtaa kinkut hiertää ja mihin vaseliinia laitetaan niin sanotusti.
 |
| Kuva: Vantaan Maraton 2017 |
Maaliskuun puolesta välistä toukokuuhun olin juossut melko maltillisesti. Juoksin toki talvellakin, mutta ostin Garmin 735:n maaliskuun puolessa välissä, ja vasta siitä eteenpäin löytyy tarkempaa tilastoa juoksusta. Polar Flowssa olleet tiedot sitä edeltävältä ajalta eivät ole enää tallessa. Kesäkuussa nostin sitten kilsoja juoksunkin osalta. Tässä vähän tilastoja:
Maaliskuussa juoksukilometrejä kertyi n. 50, jakaantuen karkeasti yhteen n. 10 km pk-juoksuun ja yhteen n. 3-4 km vk-yhdistelmätreeniin viikossa.
Huhtikuussa juoksin vain 42 km. Pyöräilykausi oli korkattu huhtikuun ekana viikonloppuna, ja siitä syystä lyhyet yhdistelmätreenit olivat minulla tavallisempia kuin pitkät juoksut. Mahtui huhtikuulle kuitenkin yksi hidasvauhtinen 12 km juoksukin.
Toukokuussa juoksin 60 km, mikä oli itselle jo paljon. Keskipitkät 600m vedot ja pitkät 1000m vedot n. 4:20-4:30 min/km vauhdilla tulivat mukaan kuvioihin, ja pisin yksittäinen juoksu oli 17 km mittainen maastojuoksu.
Kesäkuu oli sitten juoksun osalta parhaimpia kuukausia itselläni koskaan. Kilsoja kertyi 100, jakaantuen yhdeksään lajisuoritukseen ja Kiskon kisoihin. Kesäkuussa juoksin myös kahdet treenimuotoiset puolimaratonit, ensimmäistä kertaa sitten 2010. Eka suoritus söi aikaa tasan 2 tuntia, toinen 1:57. Näiden lisäksi juoksin kaksi intervalliharjoitusta (6x1000m ja 6x600m) vk kakkosella, kolme yhdistelmätreeniä lyhyinä vk ykkösellä ja kaksi n. 8 km mittaista juoksua joista toinen oli passiivista palautumista ja toinen kova progressiivinen.
Heinäkuussa juoksin 98 kilsaa, silloinkin joukkoon mahtui kaksi treenimuotoista puolimaratonia (1:55 ja 1:53) mutta yhdistelmätreenit tuli jätettyä paljon vähemmälle - juoksin niiden sijaan kovempia 8-11 km juoksuja yhteensä 5 kappaletta.
Elokuussa juoksin 93 kilsaa, mutta nostin juoksuvolyymejä hieman elokuun loppua kohden ja polarisoin treenejä selkeämmin, riskeeraamatta kuitenkaan Ahvenanmaan perusmatkan kisoja 1.9.2018. Eli juoksin joko lyhyitä kovia (2-6 km) tai pitkiä todella hitaita (elämäni ensimmäinen 25 km juoksu osui elokuulle). Turussa juoksin puolimatkan päätteeksi puolimaratonin aikaan 1:46, mikä oli PB.
Syyskuussa juoksin kokeneelle vaatimattomat mutta minulle uskomattomat 110 km. Kuukausi alkoi perusmatkan kisoilla Ahvenanmaalla, jossa juoksin perusmatkan päätteeksi kympin aikaan 46 minuuttia ja risat, sekin oma kympin PB. Vajaa viikko kisojen jälkeen juoksin elämäni siihen mennessä pisimmän lenkin, mittaa sille kertyi 27,5 km. Sen juoksun jaksotin niin, että vedin ekat 10 km 5:50-5:55 min/km tasavauhdilla ja sen jälkeen vedin viiden kilsan välein puolen kilsan vedon, joka oli tasavauhtiani selkeästi nopeampi, n. 4:50 min/km luokkaa. Vetoja kertyi siten yhteensä 4 kpl, 10-10,5 km kohdalla, 14,5-15 km kohdalla, 19,5-20 km kohdalla ja 24,5-25 km kohdalla. Syyskuun 10. pv vedin myös yhden selkeästi nopeamman vedon: juoksinhan minä ensimmäistä kertaa sitten armeijan (v. 2000-2001) Cooperin-testin. En siksi, että olisi treenien puolesta pitänyt tai ollut järkevääkään, vaan siksi että halusin nähdä rikonko silloisen tulokseni.
Lopputulema: no todellakin rikoin! Armeijassa olin juossut juuri ja juuri 2700 metriä jos muisti palvelee minua. Nyt vedin harmaana tiistaiaamuna lasten viennin jälkeen ja ennen omaa työpäivää käyteyillä Kinvaroilla huvikseni 3000 metriä tasan. Olkoon että kello näytti että mentiin 2 sekuntia päälle 12 minuutin, jätän sen osuuden pois kun kerron tästä kaikille tutuilleni.
 |
| Kuva: Pontus Sjöström |
Garmin muuten laskee tuon VO2 arvionsa saman kaavan mukaan, kuin Cooper (1968) tai sitten Garmin on vain erittäin tarkka arvioissaan. Garminin mukaan maksimaalinen hapenottokykyni on pyörinyt 54-56 ml/kg/min paikkeilla tämän kesän, ja tämän Cooper-tuloksen mukaan nykyinen VO2-maxini olisi 55,45. Tämä oli kieltämättä piristävä uutinen, sillä Haywoodin (2006) normatiivisen datan mukaan ikäiseni mies on tiptop-kunnossa ylitettyään 53 ml/kg/min hapenottokykyn.
Muuten keskityin syyskuun ajan vain pitämään juoksujalat herkkinä lyhyillä juoksuilla kunnes pystyin juoksemaan viimeisen pitkän juoksuni ennen maratonia. Syyskuun lopussa, 2 viikkoa ja 4 päivää ennen maratonia juoksin viimeisen pitkän lenkkini, 30 km samalla kaavalla kuin 2 1/2 viikkoa aiemmin juoksemani 27,5 km lenkki. Eli ekat 10 km tasavauhtisena, sitten puolen kilsan vetoja joka viides km. Keskivauhtina 5:45 min/km, sykekeskari 141 (kaksi alle kynnykseni). Jalat tuntuivat yllättävän hyviltä koko loppupäivän tämän lenkin jälkeen.
Juoksu- ja treenihistoriaani peilaten olin takaraivossani asettanut itselleni 4 tunnin alituksen mahdollisena, muttei välttämättömänä Vantaalle. Olin treeneissä vetänyt pitkät lenkkini sellaista vauhtia, joka kääntyisi n. 4:02-4:05 vauhdiksi täydellä matkalla, mutta epäselvää oli paljonko hyötyisin siitä että juoksisin maratonissa muiden ihmisten seassa enkä yksin, työpäivän päätteeksi, jossain Porvoon landella. Jos pääsisin alle 4 tunnin niin olisin iloinen. Mutten olisi pettynyt myöskään 4h 15min aikaan jos saisin ylittää maaliviivan kaikki paikat kunnossa. Tärkein tavoite on kuitenkin elokuussa 2019, kymmenen kuukauden päässä ja Vantaa on vain välitavoite, eli en tulisi puristamaan itsestäni kaikkea irti riskeeraten loukkaantumista. Mieli oli korkealla ja tuntui siltä että pystyn kaikkeen mitä yritän.
Ja siihen se maratonvalmistelu jäikin, koska hieman ironisesti minun ei tarvinnut edes juosta maratonia loukkaantuakseni, vaan pelkkä maratontreeni riitti siihen. Tulin aika korkealta alas maan pinnalle. Suureksi yllätyksekseni polvikivut tulivatkin viiveellä, eli 3-4 päivää viimeisen pitkän, 30 km lenkin jälkeen. Oikean polven sisäsyrjä kipeytyi, josta kokeneemmat polvivempat tietävät että polven sisäsyrjässä esiintyvä kipu eturistisidetoipilaan kohdalla tarkoittaa sitä, että siirteen toisessa kiinnityspäässä on tulehdus menossa, pahimmillan revähdys. Se mikä piti mielen koossa kivuista huolimatta oli tosiasia, että polvikipu oli hiipimällä hiipinyt paikalle - se ei ollut tullut kertaheitosta juostessa. Kipu esiintyi käytännössä koko lokakuun ajan pieninä viiltoina sisäsyrjässä, jotka ajan myötä siityivät ulkosyrjään jonka jälkeen polvi jäykistyi polvitaipeesta.
Joten lokakuu meni kokonaisuudessaan yrittäen välttää juoksemista, vaikka mieli teki. Kroppa oli paremmassa iskussa kuin koskaan ja välillä piti tyhmästi käydä testaamassa juoksuaskelin, että vieläkö sattuu. Sattuihan se. Vantaalle ei ollut asiaa, mutta sen olin unohtanut jo aika nopeasti kun mieli alkoi pohtia että tuleekohan tämä tila olemaan niin pitkäaikainen, että ensi kausi on vaarassa.
Kolme neljä lenkkiä uskalsin lokakuussa vetää, oikein hiljaisina, noin viikon välein mutta loukkaantumista nyt vain pitkittää tällaisella tyhmällä käytöksellä, tietäähän sen fiksu pää vaikkei tyhmä tottele. Valitettavasti polvi ei ole vielä kirjoitushetkelläkään täysin entisellään. Kipuja ei ole enää sisäsyrjässä arkisissa tilanteissa, mutta polveen tuntuu vielä kertyvän nestettä melko matalalla kynnyksellä jos menee esimerkiksi pitkälle kävelylle tai lyhyelle juoksulle. Joten uitua tulee tällä hetkellä niin paljon, että kaakelit alkavat näyttämään tylsiltä ja kuntosalissakin tulee oltua voimatreeneissä normaalia useammin. Nyt pitää vain toivoa ettei kyseessä tosiaankaan ole mikään toimenpidettä vaativa vika, vaan pelkkä "juoksijan polvi" tms. johtuen treenihistoriaan suhdennettuna liian nopeasti nostetusta juoksuvolyymista. Kenkiäkään ei voi syyttää, koska olen juossut kaikki pitkät lenkit alle 200 km kulutetuilla Saucony Zealoteilla. Sanoisin että marraskuun jälkeen sen kyllä tietää, onko kuseessa tämän kanssa vai ei. Nyt pitäisi vain pitää jäitä hatussa ja sauvakävellä mieluummin kuin juoksee, kunnes tämä tästä toivottavasti paranee. Ja jos ei parane niin otsaan kasvaa kyllä kohtapuolin melko pitkä koo...
Muuten keskityin syyskuun ajan vain pitämään juoksujalat herkkinä lyhyillä juoksuilla kunnes pystyin juoksemaan viimeisen pitkän juoksuni ennen maratonia. Syyskuun lopussa, 2 viikkoa ja 4 päivää ennen maratonia juoksin viimeisen pitkän lenkkini, 30 km samalla kaavalla kuin 2 1/2 viikkoa aiemmin juoksemani 27,5 km lenkki. Eli ekat 10 km tasavauhtisena, sitten puolen kilsan vetoja joka viides km. Keskivauhtina 5:45 min/km, sykekeskari 141 (kaksi alle kynnykseni). Jalat tuntuivat yllättävän hyviltä koko loppupäivän tämän lenkin jälkeen.
Juoksu- ja treenihistoriaani peilaten olin takaraivossani asettanut itselleni 4 tunnin alituksen mahdollisena, muttei välttämättömänä Vantaalle. Olin treeneissä vetänyt pitkät lenkkini sellaista vauhtia, joka kääntyisi n. 4:02-4:05 vauhdiksi täydellä matkalla, mutta epäselvää oli paljonko hyötyisin siitä että juoksisin maratonissa muiden ihmisten seassa enkä yksin, työpäivän päätteeksi, jossain Porvoon landella. Jos pääsisin alle 4 tunnin niin olisin iloinen. Mutten olisi pettynyt myöskään 4h 15min aikaan jos saisin ylittää maaliviivan kaikki paikat kunnossa. Tärkein tavoite on kuitenkin elokuussa 2019, kymmenen kuukauden päässä ja Vantaa on vain välitavoite, eli en tulisi puristamaan itsestäni kaikkea irti riskeeraten loukkaantumista. Mieli oli korkealla ja tuntui siltä että pystyn kaikkeen mitä yritän.
 |
| Kuva: Pontus Sjöström |
Ja siihen se maratonvalmistelu jäikin, koska hieman ironisesti minun ei tarvinnut edes juosta maratonia loukkaantuakseni, vaan pelkkä maratontreeni riitti siihen. Tulin aika korkealta alas maan pinnalle. Suureksi yllätyksekseni polvikivut tulivatkin viiveellä, eli 3-4 päivää viimeisen pitkän, 30 km lenkin jälkeen. Oikean polven sisäsyrjä kipeytyi, josta kokeneemmat polvivempat tietävät että polven sisäsyrjässä esiintyvä kipu eturistisidetoipilaan kohdalla tarkoittaa sitä, että siirteen toisessa kiinnityspäässä on tulehdus menossa, pahimmillan revähdys. Se mikä piti mielen koossa kivuista huolimatta oli tosiasia, että polvikipu oli hiipimällä hiipinyt paikalle - se ei ollut tullut kertaheitosta juostessa. Kipu esiintyi käytännössä koko lokakuun ajan pieninä viiltoina sisäsyrjässä, jotka ajan myötä siityivät ulkosyrjään jonka jälkeen polvi jäykistyi polvitaipeesta.
Joten lokakuu meni kokonaisuudessaan yrittäen välttää juoksemista, vaikka mieli teki. Kroppa oli paremmassa iskussa kuin koskaan ja välillä piti tyhmästi käydä testaamassa juoksuaskelin, että vieläkö sattuu. Sattuihan se. Vantaalle ei ollut asiaa, mutta sen olin unohtanut jo aika nopeasti kun mieli alkoi pohtia että tuleekohan tämä tila olemaan niin pitkäaikainen, että ensi kausi on vaarassa.
Kolme neljä lenkkiä uskalsin lokakuussa vetää, oikein hiljaisina, noin viikon välein mutta loukkaantumista nyt vain pitkittää tällaisella tyhmällä käytöksellä, tietäähän sen fiksu pää vaikkei tyhmä tottele. Valitettavasti polvi ei ole vielä kirjoitushetkelläkään täysin entisellään. Kipuja ei ole enää sisäsyrjässä arkisissa tilanteissa, mutta polveen tuntuu vielä kertyvän nestettä melko matalalla kynnyksellä jos menee esimerkiksi pitkälle kävelylle tai lyhyelle juoksulle. Joten uitua tulee tällä hetkellä niin paljon, että kaakelit alkavat näyttämään tylsiltä ja kuntosalissakin tulee oltua voimatreeneissä normaalia useammin. Nyt pitää vain toivoa ettei kyseessä tosiaankaan ole mikään toimenpidettä vaativa vika, vaan pelkkä "juoksijan polvi" tms. johtuen treenihistoriaan suhdennettuna liian nopeasti nostetusta juoksuvolyymista. Kenkiäkään ei voi syyttää, koska olen juossut kaikki pitkät lenkit alle 200 km kulutetuilla Saucony Zealoteilla. Sanoisin että marraskuun jälkeen sen kyllä tietää, onko kuseessa tämän kanssa vai ei. Nyt pitäisi vain pitää jäitä hatussa ja sauvakävellä mieluummin kuin juoksee, kunnes tämä tästä toivottavasti paranee. Ja jos ei parane niin otsaan kasvaa kyllä kohtapuolin melko pitkä koo...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti